Kirjoitin yhden henkilökohtaisimmista kirjoituksistani minusta itsestäni vajaa vuosi sitten, elokuun 31:s päivä vuonna 2015. Vääristynyt miehuus on luettavissa tuosta. Kirjoitus käsittää ennenkaikkea minua itseäni, ei sitä, mitä olen tehnyt. Nyt on aika palata tuohon ja kirjoittaa toinen osa. Tässä vaiheessa kirjoitusta en tiedä ollenkaan mitä tekstiä tähän tulee, tiedän vain sen ongelman ytimen; vääristyneen identiteetin.

Tajusin tämän noin viikko sitten, kun ajauduin lukemaan uudestaan myyntimenestyneen ex-Cannonball jäsenen Marko Lönnqvistin kirjasta tehdyn jutun maikkarin sivuilta. Sen voit lukea täältä.

Siellä on eräs väliotsikko joka aukaisi mun silmät, aukaisin sen ytimen, syyn siihen, miksi minä käyttäydyn ja ajattelen silleen, kun minä käyttäydyn ja ajattelen. Se väliotsikko kantaa nimeä Identiteetti voi muuttua. On nimittäin sellainen tukipalvelu olemassa kuin Aggredi, paikka jossa koitetaan muuttaa ihmisen vääristynyttä identiteettiä. Kyseinen tukipalvelu on ollut olemassa 10 vuotta ja rahoittajana toimii RAY. Se on suunnattu väkivaltarikollisille. Paikan vastaava työntekijä Petri Salakka sanoo mm näin (suoria lainauksia kirjoituksesta):

Suurin tavoite meillä on, että asiakkaan identiteetti muuttuu. Monet kantavat väkivaltarikollisen identiteettiä mukanaan

Jos on huumekauppiaan tai velanperijän identiteetti, niin ihminen myös käyttäytyy sen mukaisesti. Väkivaltarikollisen identiteettiin kuuluu käyttäytyä väkivaltaisesti.

Tämä on juuri se ongelma. Monet viranomaiset kantavat tätä asiakkaan identiteettiä myös pidempään kuin hän itse. Kun tilalle tulee vaikka opiskelijaidentiteetti, perheenisäidentiteetti tai työntekijän identiteetti, niin siihen ei enää väkivalta automaattisesti kuulu. Ihminen näkee itsensä sen ulkopuolelta ja samalla käyttäytyminen alkaa muuttua. Se on se tavoite, Salakka sanoo.

Aggredista on tehty taannoin iso, kolme vuotta kestänyt tutkimus, jonka mukaan peräti 75% lopettaa väkivaltarikokset tuon paikan ansiosta. Eli homma tuntuisi toimivan vallan mainiosti ja tuloksia tulee. Se on hyvä.

Nyt sen keksin

Mä rupesin tuon jutun luettuani miettimään, että perhana, nyt mä keksin syyn tälle ihmeelliselle ajattelumallille ja jopa toiminnalleni; mulla on joku opittu identiteetti jonka mukaan toimin niinkuin toimin. Eikä se ole ihme, itseasiassa sehän on täysin selkeä ja loogista, elinhän huume- ja rikosmaailmassa 17 vuotiaasta lähtien aina tuonne 28 vuotiaaksi asti. Se on 11v tuota maailmaa ja sen tuomaa toimintamallia. Kun 11v imee itseensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa, jossain vaiheessa alkaa itsekin toimimaan niin. Ja voisin melkein sanoa, että aika äkkiä omaksuin sen saman systeemin mitä muutkin teki. Piti tehdä rikoksia, vetää kamaa ja kaikkea muuta paskaa, muutenhan olisit ollut se joukosta poikkeava joka ei yhtään istu siihen maailmaan.

Ja sitten tuli pudotus ja iso pudotus olikin. Kun tammikuussa 2011 lopetin kaman käyttämisen ja jonkin verran aikaisemmin rikollisen toiminnan, putosin täysin tyhjään maailmaan missä ei ollut mitään tuttua ja turvallista. Kaikki oli uutta, ihan erilaista mitä olin aikaisemmin elämässäni tehnyt. Piti opiskella uusi elämä, mihin ei kuulunut huumeet ja rikokset. Se näemmä ottaa oman aikansa.

Ensimmäiset 3v tuosta lopetuksesta olin yksin, vain lähiomaiset lähellä. Ei muita ihmisiä, ei ihmissuhteita eikä -kontakteja. Eikä kukaan puuttunut tai tajunnut sitä, että mulla saattaa olla identiteetissä vähän tekemistä. Olin ollut 11v pikkurikollinen narkomaani, joka aina tilaisuuden tullen meni vähintään harmaalla alueella kaikessa elämässä.

criminalmindsskull.jpg

Kuva: ectweb.cs.depaul.edu

Niinpä, minä luulen, että minulla on joku rikollinen (?) identiteetti jäänyt päälle. Ja mitenpä sen saisi pois, kun kukaan ei ole ottanut sitä esille? Kun en itsekään tätä ole tajunnut kuin vasta viikko sitten. Koska mulla on edelleen tapana ajatella asioista, että väkivalta lopettaa vittuilun ja jos vaan mahdollista, niin mennään sieltä missä aita on matalin, olkoonkin sitten vaikka vähän harmaalla alueella liikkumista. Mä haluan tästä pois. Mä haluan, että tämä omaksuttu ja erittäin tiukassa olevan identiteetti puretaan minulta pois. Ja niin pian kuin ikinä mahdollista, ainakin aloittaa se työstäminen asian paranemisen suhteen.

images?q=tbn:ANd9GcQhrCGUHsavJbDFrebFOAe

Kuva: wallpaperswide.com

Aina olen sanonut, että minussa on kaksi puolta, toisiensa täydelliset vastakohdat. Siksi(kin) olen niin ristiriitainen ihminen mikä tulee esille perusarjessakin vähän väliä. Olen tiedostanut tämän itsestäni jo ajat sitten, varmasti yli 10 vuotta sitten. Minussa on se hyvä, kiltti, rauhallinen ja huomioon ottava puoli, joka on ainakin minusta se oikea minä. Mutta minussa on myös paha, väkivaltaisia ajatuksia vittuilijoita kohtaan ajatteleva, äkkipikainen, helposti kierroksia ottava puoli, joka heittelee tavaroita pitkin seiniä, kun vituttaa, mutta joka taas ainakin minun mielestä ei ole sitä oikeaa minää. Nämä kaksi voimakasta puolta hallitsee koko minuuttani. Aikalailla 50-50, riippuen tilanteesta, kuun asennosta ja päivän fiiliksestä.

Mitä tälle voi tehdä?

Luulen, että loppukuusta, kun tapaan psykiatrin, otan tämän esille. Ollaan muutenkin terapeutin kanssa puhuttu, että psykoterapia voisi olla se, millä minut saataisiin oikeasti kondikseen. Nyt olen näennäisesti, vaikka nykyelämän ongelmat ei ole mitään verrattuna entisaikojen ongelmiin tai siihen faktaan, että mikähän mahtaisi olla päivän kunto jos olisin edelleen narkomaani? No enpä olisi elossa ja vaikka olisinkin jollain ihmeellisellä tavalla, ei olisi tulevaa vaimoa näköpiirissä eikä Islaa. Eikä muutenkaan mitään sitä, mitä mulla on nyt. Niinkuin mun yksi hyvä kaveri sanoi joskus kevättalvella facebookissa; "Sami sä elät unelmaasi, sitä mistä monet vain haaveilee". Totta.

Niin siitä psykoterapiasta tarkemmin. Tuo vaihtoehto tuli esille tuossa jokin aika sitten terapiassa. Terapeutti sitä itse ehdotti ja olenhan minä tuota mahdollisuutta itsekin joskus miettinyt. Niinpä ostin ajatuksen välittömästi ja lähinnä sen takia on nyt psykiatrin luona käynti. Siellä puhutaan siitä ja sen ajankohdasta, mikä pitää olla erittäin oikea sillä psykoterapia vetää köysiin alussa joksin aikaa. Se on tiedossa ja siksikin sen aloittaminen pitää ajoittaa oikeaan saumaan. Ja pitää olla täysin varma, että haluaa siihen. No mä olen. Siinä käydään alussa tyyliin kolmen psykoterapeutin luona ja siitä sitten valkataan se itselle eniten sopiva. Sellainen, minkä kanssa synkkaa ja voi olla aidosti rento ja oma itsensä.

infograafi_psykoterapiaan_hakeutuminen.j

Kuva: mtkl.fi

Ajankohtaa olen miettinyt paljon. Syksyllä menen naimisiin, syksyllä alkaa (jos pääsen) kokemusasiantuntijakoulutus joka kestää ensi kevääseen saakka. Joko tämä aloitetaan häiden jälkeen riippumatta siitä, pääsenkö tuohon koulutukseen vai en tai sitten vasta ensi keväänä eli noin vuoden päästä. Tuo taas kuulostaa jo liian kaukaiselta, eli melkeinpä ei ole vaihtoehto. Sitä en tiedä miten nopeasti siihen voisi päästä, että tietysti jos sen pystyy aloittamaan hyvissä ajoin ennen syksyä, niin sitten se. Niin ehtii toipua häihin jne. Kun se alku on se kaikista raskain ja pahin, koska kaikki kaivellaan syntymästä saakka tähän päivään. Tulee paljon kotitehtäviä ja joutuu oikeasti miettimään, kuka minä olen ja miksi minä olen sellainen, kun olen. Ja ennenkaikkea sitä, mitä kaikkea on tapahtunutkaan. Mulla on ainakin yksi kaveri joka on vetänyt tuon läpi ja näin hänestä jo aikoja sitten, miten eläväinen ja iloinen, itsevarma ja vahva hän oli. Se on mulle se näyttö siitä, että psykoterapia toimii ihan oikeasti.

Niinpä toivon todella, että tuo alkaisi minulla ja se ajankohta on oikea + että sen avulla pääsisin tästä rikollisen identiteetistä pois. Voisi olla pikkaisen helpompaa tämä elämä sen jälkeen. Pari vuotta se vissiin ottaa ja siihen pitää sitoutua kunnolla. Alkuun on aika tiheästi niitä käyntejä jonka johdosta se paska nousee oikeasti pois harteilta, mutta on alussa pinnalla kokoajan ja siksi varmasti mieli on maassa.