Olin 21, kun tapasin maailman ihanimman ja huomioonottavimman miehen. Hän oli mua 13 vuotta vanhempi, mutta alun kangertelun jälkeen sitä ei huomannut juuri lainkaan. Hän kertoi avoimesti aikaisemmasta huumeiden/lääkkeiden väärinkäytöstään. Nyt sanoi polttelevansa "vain" kannabista. Hyväksyin asian hampaita kiristellen, koska omaan maailmaani huumeet eivät ole ikinä kuuluneet. Yhteisen elämän rakennus alkoi ja kaikki meni hyvin, tunsin itseni rakastetuksi, enkä voinut kuvitella elämää ilman häntä. Vajaa vuosi seurustelumme alkamisesta aloin huomata muutoksia mieheni käytöksessä. Silmät seisoivat päässä, hän oli tympeä ja ilkeili minulle. Tajusin hänen käyttävän jotain. Aluksi hän kielsi kaiken, minä olin vainoharhainen, valittava akka. Lopuksi selvisi, että hän oli alkanut käyttämään Subutexiä nasaalisesti. Olin järkyttynyt ja peloissani, mieheni lupasi lopettaa. Olin tukena, tein kaikkeni että hänen olisi helppo lopettaa. Välillä oli pitkiäkin aikoja, että hän oli ilman ja aina toivo heräsi, että nyt hän pystyy lopettaa käyttämisen. Aina tapahtui kuitenkin retkahdus. Tunsin epätoivoa ja häpeää, salasin mieheni käytön vanhemmiltani ja ystäviltäni. Selvänä ollessaan hän oli maailman kiltein ja kohteli minua hyvin, käyttäessään syyllisti ja haukkui minua, silti jäin.

413378962d6382a2461cc3772449f002%2C640%2

Narkomaanin kahdet kasvot (Face/Off) kuvituskuva artursikorski.natemat.pl

Reilu vuosi sitten Subutexin rinnalle tulivat erilaiset lääkkeet sekä Amfetamiini, käyttö muuttui suonensisäiseksi. Saatoin tulla töistä ja asuntomme lattioilla oli useita verisiä ruiskuja ja mieheni lähes tajuttomassa tilassa sohvalla. Anelin, huusin ja raivosin, että hän hakeutuisi hoitoon, lupasin olla tukena. Omasta mielestään hänellä ei ollut ongelmaa, koska pystyi olla välillä ilmankin. Kaipasin sitä ihmistä, jonka olin tavannut vuosia sitten, enkä halunnut uskoa, että olin menettänyt hänet huumeille. Salaa mielessäni mietin, että tällaisen elämänkö olen ansainnut ja haluanko elää tällaista elämää loppuikäni. Lopulta reilu pari kuukautta sitten keräsin kaikki jäljellä olevat voimani ja ilmoitin hänelle haluavani erota. Tajusin, että en voi enää auttaa häntä, minä mahdollistin hänen huumeidenkäyttönsä, koska hänen tekemisillään ei ollut seurauksia. Hän otti erohaluni raskaasti, lupasi kuut ja taivaat jos vain pysyisimme yhdessä. Olin kuitenkin jo niin turta, ettei se tuntunut yhtään miltään. Hän uhkaili itsemurhalla, veti tolkuttomasti huumeita, uhkaili minua ja perhettäni. Lopulta hän muutti pois asunnostani. En olisi ikinä selvinnyt tästä ilman perhettäni ja ystäviäni, joille lopulta uskalsin kertoa totuuden. Ymmärsin, ettei minun tarvitse hävetä mitään. Edelleen hän soittelee minulle, aineissa ja syyllistäen minua omasta käytöstään ja erostamme. Enää tunnen vain sääliä sitä ihmistä kohtaan, jonka joskus tunsin. Toivon, että hän joskus tajuaa ottaa itseään niskasta kiinni ja hakea apua, koska tuolla menolla hän on kohta haudassa.

Kirjoittaja halusi pysyä nimettömänä