Mä tunnen liian voimakkaasti, liian kovaa, liian lujaa. On siinä hyvätkin puolensa kuten tunne onnellisuudesta ja rakkaudesta, ne tuntuu hyvänä päivänä tosi voimakkaasti. Mutta. Kolikolla on aina kaksi puolta. Mä tunnen myös todella ja äärimmäisen voimakkaasti onnettomuutta, pahaa oloa, tuskaa, kipua ja toivottomuutta, vihaa, katkeruutta ja pelkoa. Nämä mä lähinnä ihan itse aiheutan. Tulee pettymys omaan toimintaan ja siihen, ettei omasta mielestä yksinkertaisesti osaa tehdä mitään silleen, kun haluaisi. Jostain syystä koko toimintakeskus päässä toimii juuri päinvastoin kuin pitäisi. Syytä tähän en tiedä, mutta vahva epäilys on se, että mä rankaisen itseäni tahallaan, koska elämä on aina ollut paskaa, niin en vaan osaa asennoitua silleen, että nyt menee hyvin ja osaan tehdä. Siksi varmaan toimin niinkuin toimin. En pääse vanhoista, ilmeisesti vahvasti pinttyneistä tavoista pois, en millään. Mä olen myös tunneherkkä ihminen, selkeästi. Siksi kaikki, niin hyvä kuin pahakin, tuntuu niin hemmetin voimakkaasti.

Mun jossain syvällä pääkopassa homma menee silleen, että mä en saa olla onnellinen, rakastettu, mulla ei saa olla rahaa eikä sitä onnea. Eikä terveyttä. Mä en tälleen ajattele tietoisesti, mutta tuo on alitajunnassa jonka johdosta rankaisen itseäni niin kovaa ja lujaa, kun ikinä se on mahdollista. Ihan huomaamatta ja tajuamatta sillä hetkellä sitä. Sitten myöhemmin tajuan sen "taas tein näin".

Kerran mun kaveri tokaisi "jos elämä on parasta huumetta, joku on jatkanut sitä ihan vitusti" ja kyllä, siltä minustakin välillä tuntuu. Isossa kuvassa tämä nykyinen elämä vs entinen elämä, niin nykyinen kyllä voittaa pelin 100-0, mutta kova on silti löyly vieläkin. 

Tuon ajatusmekanismin muuttaminen pään sisältä oikeaan asentoon vaatii vitusti töitä. Ehkä tämä kirjoittaminen auttaa, ehkä ei, mutta näppituntumalta sanottuna kyllä tästä enemmän hyötyä on kuin mitään muuta. Tai enhän minä tästä kirjoittamisesta ole kokenut vielä kertaakaan huonoa fiilistä, joten hyöty on selkeä. Ehkä aikanaan systeemit päässä loksahtaa oikeaan asentoon, mutta tuntuu aikaa ottavan. Mutta sitä ennen, tämä on lienee lentämistä pettymyksestä toiseen ja nimenomaan itse aiheuttamiin pettymyksiin. Vika ei ole missään kuussa kuin minussa.

Ja niinhän se menee, ettei kukaan ole mulle niin ankara kuin mä itse.

Olkoot siis tämä blogi mun oma joutsenlaulu.