Ainoa asia mitä mulla on ikävä entisestä elämästä, on yhteenkuuluvuuden tunne siinä porukassa. Sitä mä en saa koskaan enää takaisin enkä löydä samanlaista yhteisöä ja sitä tunneta enää mitenkään. Ei tässä iässä enää ystävysty samanlailla kuin parikymppisenä. Uusia kavereita ja tuttuja tulee kyllä, tosin siinäkin minulla kesti useamman vuoden, johtuen tosi paljon siitäkin, että olin himassa verhot kiinni ekat kolme vuotta lopettamisesta. Mitenkäpä siinä kehenkään tutustuu, kun sosiaalinen elämä oli täysin surkeaa ja tärisee peiton alla yksin kotona.

Slide-Connected.jpg

Kuva: www.gardnerfbc.org

Se oli ihan ymmärrettävää, että silloin aikoinaan, kun vihdoinkin kuului johonkin eikä ollut hylkiö, niin siihen tarrautui tiukasti kiinni. Mulla oli kavereita, ystäviä, sitä jengiä mihin koin kuuluvani enkä ollut yhtään huonompi tai parempi kuin kukaan mukaan. Kaikki oli tasavertaisia ja meillä jokaisella oli samanlainen halu elämältä ja päivältä. Oli yhteinen päämäärä johon kaikki halusi. Se oli sellainen jengi jota en enää koskaan saa enää takaisin. Koskaan ennen enkä tuon jälkeen ole kokenut samaa fiilistä, sitä yhteenkuuluvuutta kuin tuolloin. Sitä kesti tasan sen aikaa, kun narkkasin. Eli noin 10 vuotta. Se on pitkä aika päälle kolmekymppisen ihmisen elämästä, varsinkin, kun ajanjaksollisesti se sijoittui siihen esiaikuisen ja aikuisen kynnyksille ja sen jälkeiseen aikaan. Kasvoin pojasta mieheksi tuossa ryhmässä, tuossa jengissä. Osasiko sitä elämältään muuta edes pyytää? Ei. Sitä halusi kuulua johonkin ja kun se jokin löytyi, siitä ei päästänyt irti. Paitsi sitten, kun vaakakupissa oli elämä ja kuolema. Ensimmäinen vaihtoehdon reunaehdot oli ne, että irtaannun siitä porukasta ja jätän kaikki siihen kuuluvat ihmiset taakseni, pois elämästäni. Muuten vaakakuppi kallistuu kuoleman puolelle ja olisiko se ollut sen väärti? Onneksi vastasin ja päätin, että ei missään nimessä. Vaikka siinä kaikki kaverit joutuikin hylkäämään ja kärsimään pitkän tovin kipujen ja jäätävien olojen kanssa, oli elossa pysyminen silti se parempi vaihtoehto. Niinhän se aina menee; jos haluaa elämältään jotain parempaa ja uutta, joutuu luopumaan vanhasta ja huonommasta. Sekä muuttamaan toimintatapojaan, elämäntapojaan, koska koskaan ei voi saada muutosta aikaiseksi jos itse ei ole valmis muuttumaan. Niin se vain menee.

Irtaantuminen entisestä?

Moni varmaan miettii monesti, että mitä kaikkea se vaatii, että pääsee vaikkapa huumeista eroon. Se ei vaadi pelkästään sitä, että päätät, että nyt riittää. Se vaatii, että sä jätät kaikki kaverisi pois elämästä, kaikki ne ihmiset ketkä on ollut matkasi mukana ja mukana jotenkin siinä kaman vetämisessä. Joudut todennäköisesti vaihtamaan puhelinnumerosi, osoitettasi jopa niinkin rajusti, että vaihdat kokonaan paikkakuntaa. Se on monelle kova paikka, että joutuisi muuttamaan siitä kaupungistä/kunnasta missä on elänyt koko ikänsä. Ja sit pitääkin muuttaa jonnekin uuteen paikkaan missä ei ole mitään tukiverkostoa, ei ketään tuttuja, ei ketään. Se on tosi isto rasti ja kaiken opettelua uudestaan. Koko kupletin juoni on se, että sun täytyy muuttaa elämäsi täydellisesti. Kaikki vanha pois ja uusi elämä tilalle. Se on niin kokonaisvaltainen ja iso muutos, että se monesti on täysin liikaa eikä ihminen yksinkertaisesti kykene siihen. Onneksi moni myös kykenee, mutta tässä täytyy tajuta se, miten isosta muutoksesta siinä onkaan kyse. Se on niin valtava, etten pysty sitä tarpeeksi tässä korostamaan edes. Ja tähän, kun lisätään aineiden tuomat tuskat ja kitkut, se kysyy päätä ja psyykettä sekä luonteenlujuutta ja valtavaa tahdonvoimaa.

Monesti jotkut sanoo, että eihän se ole kuin lopettaa. Että päättää, että nyt riittää, mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Ei ikinä. Kuten yllä jo totesin, se vaatii niin vitusti enemmän kuin pelkkä päätös. Toki päätöksestä se lähtee, se on se alku, mutta se ei yksinään riitä. Mutta joka tapauksessa oma halu ja tahto saada muutos aikaiseksi on se koko jutun avain ja se, mistä homma lähtee oikeaan suuntaan liikkumaan.

Se mitä mulla on ikävä, on ikävä monella muullakin lopettaneella. Se on uskomattoman hieno ja voimakas tunne se yhteenkuuluvuuden tunne. Sellaisesta on vaikea irtaantua. Sellaisen haluaisi oikein mielellään omaan elämään vaikka heti, mutta jostakin syystä se ei enää onnistu. Monella on tässä vaiheessa jo omaa perhettä, on duunia, on kaikkea eikä aikaa enää ole jakaa muille. Ja sitten monesti uudet tuttavuudet on hieman varuillaan kuullessaan taustat, vaikka ne ei sitä ääneen sanokaan. Onhan se toki ymmärrettävää, kukapa ei hieman säikkyisi kuulleessaan, että tolla on rankka huumetausta. Ei se ehkä "CV:ssä" kovin ilahduttava ja positiivinen asia ole.

Mutta paluuta entiseen ei ole. Kaiholla niitä aikoja miettii, sillä oli siellä paljon hyvääkin sen tumman ja tuskaisuuden seassa. Ei se kaikki pahaa ollut. Toisaalta, entisiä kavereita ei edes paljoa jäljellä ole. Puolet on jo kuollut, loput joko linnassa tai elämä samaa kuin ennenkin. Onneksi kuitenkin edes muutama on selvinnyt samasta paskasta kuin itse ja heistä jokaisesta oon tosi ylpeä! Pidetään me päämme ja jatketaan tätä uutta elämää tälleen ja samalla ei auta kuin toivoa, että loputkin selviäisi pois sieltä ja saisi elämän kondikseen ennenkuin hautausmaa kutsuu...