Olen ymmärtänyt viimein ne lääkärin sanat aikoinaan Lapinjärvellä. Hän sanoi, että sen mitä olet vetänyt, sen aikaa kestää päästä oikeasti kuiville. Mä vedin 9-10 vuotta ja olen ollut nyt kuivilla hieman päälle 5v. Se lääkäri, joka oli samalla ensimmäinen ihminen ikinä, joka tajusi miltä musta tuntui ja jolle pystyi puhumaan avoimesti, sanoi silloin, että "sulla on niin paha päihdeongelma, että kestää viisi vuotta päästä kuiville". En mä silloin sitä tajunnut, sisäistänyt ollenkaan. Olin tuolloin narkannut suurinpiirtein sen viisi vuotta ja olin erittäin pahoissa pirimasiksissa siellä.

drug-addiction2.jpg

Nämä oli olot aikoinaan aika pitkältikin. Tuossa se on kuvattu juuri sellaisena kuin se oli. Kuva: transformwinchester.com

Oon miettinyt sitä, miksi mulla kiristää päätä ja hermoja välillä todella, siis todella lujaa. Miksi tulee edelleen niitä aivan karmeita romahduksia? Miksi välillä ei kestä yhtikäs mitään? Miksi tulee aivan tyhjästä tai mitättömän asian seurauksena syvä masennus? Miksi aika pienistäkin asioista mulla saattaa hermot revetä aivan totaalisesti? Siis moni (ulkopuolinen) varmaan kelaisi, että mitä vittua se noin pienestä tolleen kiekkoa ottaa. Mutta niin se mulla menee. No onneksi masiskaudet on lyhyitä eikä niitä paljoa ole, mutta silti. Eniten vituttaa se, että vituttaa monesti ihan syyttä ja kun mua vituttaa, niin silloin ihan oikeasti ottaa pannuun ja lujaa. Mulla kummiskin pelaa lääkitys ihan hyvin, ei niissä ainakaan vikaa pitäisi olla. Terapian aloittaminen on ollut hieman haasteellista, pari kertaa olen käynyt vasta juttelemassa ja jotenkin sinne meneminen on vastahakoista. Aivan kuten oli viimeksikin. Kaippa se alku on vaan se paha ja siitä se sulaa ja suttaantuu se käyminen siellä. Sitten mä oon aika taipuvainen ns foliohattuiluun. Se harmittaa, koska sitä on mun mielestä liikaa. Se on hyvä, ettei kaikkea keltaisenlehdistön tuubaa niele semmoisenaan ja kyseenalaistaa asioita noin muutenkin, mutta mulla se menee monesti tosi syvälle ja pitkälle. Ennenkaikkea pitkälle. Se on niin diippi, että ei mitään rajaa välillä. Mulla on maailmankatsomus ollut tosin aina hieman erilainen ehkäpä. Uskon siihen, ettei täällä maailmassa asiat ihan ole sitä miltä kaikki näyttää, tuntuu, näkyy ja kuuluu. En usko alkuunkaan siihen, että kaikki täällä muka menisi niinkuin meille uskotellaan, vaan sitä taustalla olevaa fiilunkipeliä on erittäin paljon. Salaliittoteoriat on muutenkin aina mielenkiintoisia ja aika monelle salaliittojutulle kyllä annan mahdollisuuden, että voisiko se olla totta. En kylläkään kaikkia niitäkään niele vaan koitan hahmotella sen totuuden sieltä välistä. Aina se ei onnistu, mutta monessakin asiassa olen täysin varma siitä, ettei ne hommat menneetkään ihan niinkun uutisissa näytettiin ja sanottiin.

Mutta sen sanon, että hieman vainoharhainen kannattaakin olla. Pysyypähän valppaampana jne. Kunhan se ei käänny sua itseäsi vastaan, niinkuin mulla joskus käy vaan pienellä varauksella asioita päin ja kohti, niin on valppaampi jos jotain tapahtuukin. Aikoinaan mä olin piripäissään ihan hemmetin vainoharhainen, tosin käytinkin sitä ihan liikaa versus mitä munkin psyykkeen tila on silloin ollut. Ei se ihmekään siis. Mutta niin.

Palatakseni otsikkoon, niin se on jännä juttu. Sitä kun tässä on itsekin kuvitellut, ettei huumeiden vetäminen aikoinaan enää voisi vaikuttaa muhun, niin olen siinä ollut erittäin väärässä. Sitä jotenkin takoi itselleen päähän sen, että "ethän sä enää voi niiden takia olla paskana" niin kyllä voin, näköjään. Olen ylittänyt jossain kohti jo puolivälin krouvin, mutta vielä on matkaa maaliin. Pitäisi tässäkin kohtaa olla itselle armollisempi ja antaa sitä aikaa edelleen. Sitä jotenkin meni siihen kuvitelmaan, että kyllä viisi vuotta kuivilla riittää, mutta ei se riitä. Siinä menee se 9-10 vuotta ennenkuin oikeasti kaiken pitäisi olla kondiksessa. Siihen on siis vielä semmoinen nelisen vuotta, ehkä viisi vielä jäljellä. Se on pitkä aika, mutta niin on sekin minkä olen jo lusinut tuomiostani. Joten ainakin siinä olen ollut oikeassa, että voiton puolella jo ollaan. Pitäisi osata malttaa ja luottaa siihen, että kyllä aika haavat umpeen ompelee. Menee monesti hätäilyn puolelle ja tuossa yksi päivä kelasin, että aika hyvin olen kuitenkin malttanut odottaa, kun jo viisi vuotta mennyt, enkä ole asian kanssa hermoillut ainakaan hirveän paljon. Meikäläinen, kun on hieman malttamatonta sorttia :)

iStock_000008249248Medium.jpg

Kuva: erlc.com

No, tosiaan puolet on lusittu eikä tästä tuomiosta pääse 1/2 osalla tai 2/3 osalla pois, vaan tämän tuomion kohdalla ollaan se pyttyvanki, eli se lusitaan kokonaisuudessaan. Joten, nyt kun tämä on omassa päässä taas (hetken) ja tiedostan asian, ehkä minä suostun antamaan itselleni aikaa lisää parantua päihdesairaudesta ja ehkä minä annan siimaa itselleni enkä tylytä itseäni pääni sisällä liikaa. Se on tosiasia, ettei mulla pää ole pysynyt mukana kaiken tämän muutoksen mukana. Viimeisen kahden vuoden aikana on tapahtunut niin paljon asioita, hyviä kylläkin, mutta silti, että mun pää ei ole yksinkertaisesti pysynyt mukana. Ehkä voisi sanoa, että liian paljon liian nopeasti. Hyvätkin muutokset, kun aiheuttaa kipuiluja ja kun taustat on nämä, joskus vaan sattuu niin saatanasti vaikka olisikin maailman paras asia.

Mä selviän tästä kyllä ja sit mulla on loppuelämä aikaa tehdä kaikkea kivaa ja olla paras mahdollinen minä, isä, puoliso ja mies niin avopuolisolle kuin lapsillekin :) Pitää olla vaan kärsivällinen.