Kuten aiemmassa (Elämää ex-narkomaanin vierellä 9/2015) kirjoituksessani toin esille, huumemaailma ei ollut oikeastaan millään lailla kohdannut omaani ennen puolisoni tapaamista. Eikä se varsinaisesti sitä kohdannut nytkään, ei suoraan, koska onhan puolisoni ollut kuivilla huumeista jo reilut 5 vuotta.

Itse siis olen luultavimmin sitä sorttia, jota suurin osa ihmisistä sanoo ”kunnon tytöksi”. Mulla ei ole juuri minkäänlaista taustaa huumeiksi luokiteltavien aineiden kanssa, alkoholinkaan kanssa ei ole tullut suuremmin sekoiltua, poliisit eivät ole missään muodossa missään vaiheessa kuuluneet elämääni. Itse asiassa, minua ei ole missään vaiheessa edes kutsuttu kuultavaksi missään poliisiasiassa. Oikeastaan ainoa kosketus poliiseihin on ollut kirjeellä kotiin tullut huomautus ajamisesta 45 km/h neljänkympin alueella. Ei siis sakkojakaan edes. Olen viettänyt ns. normaalia elämää, tai pitäisikö paremminkin sanoa ”tavanomaista” elämää. Mautonta, väritöntä, hajutonta. Sen perinteisen kaavan mukaan- opinnot pois alta, parisuhde, lapset, talo, farmariauto ja koira.

Halusinkin hieman nyt kertoa siitä, millä tavalla tämä minulle aiemmin tuntematon maailma on näiden reilun kahden vuoden aikana avautunut ihan eri tavalla.

1280-sheltr-app-homeless-philadelphia.jp

Kuva: madnessofmany.info

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmistä pidä tuomita tuntematta taustaa ja tietämättä miksi kyseinen ihminen on siinä tilanteessa missä on. Hyvänä esimerkkinä sellaiset ihmiset, joihin meistä jokainen on takuulla törmännyt jossain vaiheessa- nämä niin sanotut ”puistokemistit” tai ”laitapuolen kulkijat”. Tästä on jäänyt mieleeni eräs tapaus joka sattui jokunen vuosi sitten, kun olimme työporukalla palaamassa kahvitauolta. Siinä lähikioskin edessä tupakkaa poltellessamme tuli eräs vanhempi, resuisen oloinen ja vahvasti viinalta haiseva mies pummaamaan euroa. Valitettavasti tilanteessa käteistä rahaa ei ollut, enkä sitä euroa hälle voinut antaa. Mies lähti kävelemään siitä meidän luota jo pois, niin miespuoleinen työkaverini huusi hänelle perään ”mee vittu töihin”. Ensireaktioni oli järkytys- miten kukaan voi sanoa toiselle ihmiselle noin tietämättä taustaa tai tuntematta tarinaa. Kukaan meistä siinä ei tiennyt, millaisen tien kyseinen mies on kulkenut, että on päätynyt siihen pisteeseen missä hän oli. Ja sitten toinen, mitä tuohon voi sanoa? Kun ei kuitenkaan halunnut aiheuttaa hirveää sanaharkkaa työkavereiden kesken eikä mitään muutakaan niin katsoin parhaaksi vaieta. Mutta pointtina se, miten kukaan meistä voi nostaa itsensä toisen ihmisen yläpuolelle tuolla tavalla, että on ns. vara huudella perään mitä sattuu.

Tämä siis pohjustuksena varsinaiselle asialle ja hieman avauksena sille, miten ”pihalla” oikeastaan olen asioista ollut.

Yksi asia, jota olen miettinyt suhteen aikana, on leimaantuminen yhteiskunnan silmissä. Muut ihmiset eivät sinua välttämättä leimaa, koska näkevät sen, että todella taistelet muuttuaksesi ja pysyäksesi aineista irti. Mutta yhteiskunta. Henkilökohtainen historia jättää jälkensä rekistereihin ja virallisiin papereihin- niin rikosrekisteriin kuin esimerkiksi lääkärin tietoihin. Huumeista/muusta päihderiippuvuudesta selvinnyt joutuu tekemään jumalattoman työn todistaakseen yhteiskunnalle olevansa taas ”normaali” kansalainen. ”No kun sulla on tää merkintä täällä…” ei liene kovinkaan vieras sananparsi. Olet saanut uuden mahdollisuuden, selvinnyt huumehelvetistä ja taistellut tiesi takaisin pinnalle, niin äkkiä löytyy joku taho, jossa ”entinen elämä” vaikuttaa. Sikäli, kun sinua vastassa ei ole ihminen, vaan virkailija, taustasta saattaa tulla yllättävänkin iso kysymys, riippuen toki asiasta ja aiheesta.

Aivan taatusti löytyy myös niitä ihmisiä, joiden silmissä olet aina narkomaani/alkoholisti tms. Sulle ei edes anneta mahdollisuutta näyttää, että olet muuttunut. Toisaalta, nuo ihmiset eivät olekaan niitä, joita tarvitsee vakuuttaa, riittää että tiedät itse ja että sinulle tärkeät ihmiset sen tietävät. Itse ihmettelen tuonkaltaista kapeakatseisuutta- eikö sitä oikeasti nähdä, että ihminen yrittää muuttua ja tekee kaikkensa sen eteen, keneltä mahdollisuuden antaminen on pois? Sen sijaan tuollaisella käytöksellä/asenteilla pahimmassa tapauksessa suistaa riippuvuudesta parantuvan miettimään, että eikö sitä mahdollisuutta todella anneta, että ainako tätä paskaa pitää kestää muiden taholta, että ainako se, mitä joskus on tehnyt, tullaan työntämään nenän eteen. Jokainen tekee virheitä, täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan. Ja se joka on virheetön, vain sillä on vara osoitella toisten virheitä.

Ehkä hämmentävintä oman pääni kannalta tässä suhteessa on ollut se, että olen kipeästi tajunnut, etten koskaan voi ymmärtää täysin, koska oma kokemus puuttuu. Enkä myöskään voi ymmärtää aina sitä, millainen myllerrys käy toisen pään sisällä. Toisaalta se on erittäin hyvä asia, tuskin kukaan haluaa huumeista selviämisen kokemusta omalle osalleen. Oma elämänkatsomukseni on ollut kohtuullisen positiivinen, koska minulla ei ole ollut muutakaan näyttöä. Asiat ovat menneet päällisin puolin hyvin, eikä minulla ole ollut oikein mitään mistä ”selvitä”. Olen siis aina tehnyt asioita, uskoen siihen että kyllä ne joka tapauksessa ennen pitkää järjestyy jotenkin. Tai siis ylipäänsä usko siihen, että asiat järjestyy, on ollut se määrittävä tekijä. Puolisoni kokemus elämästä on niin toisenlainen ja hänellä on siitä niin toisenlaista näyttöä, että tässä asiassa näkökanta on hyvinkin erilainen. Varsinkin masennuskausina tämä korostuu. Yritän silloin toimia tukijana ja vierelläkulkijana mahdollisimman hyvin, aina en siinä kuitenkaan onnistu. Ja koska itse on aina uskonut siihen että asiat järjestyy, eikä toinen sitten ole samaa mieltä, on vaikea ollut asettua toisen asemaan sillä tavalla kuin pitäisi. Tässä kohtaa omakohtaisen kokemuksen puuttuminen tulee erittäin kipeästi esille- puolin ja toisin.

Olen tässä suhteessa oppinut enemmän kuin missään aikaisemmassa elämässäni koskaan. Siitä olen kiitollinen. Olen saanut seurata vierestä puolisoni kasvamista suhteen aikana ja kasvanut siinä itse samalla. Opettelua tämä on ollut puolin ja toisin, vauvan syntymä kasvatti molempia edelleen vaikka minulla onkin kaksi lasta aiemmasta liitosta. Jos minun pitäisi kuvata puolisoani yhdellä sanalla, se sana olisi VAHVA. Sitä hän nimittäin on. Aiemmat kokemukset ja elämäntapa näkyvät hänessä kyllä, mutta näen myös sen halun mikä hänellä on jättää menneisyys täysin taakseen. Jokaisen mukana menneisyys kulkee aina, eroonhan siitä ei täysin pääse koskaan, koska muistot pysyvät, mutta menneisyyden kautta ei ole pakko elää.

Olen myös oppinut, ihan kirjaimellisesti, huumeista enemmän kuin koskaan ennen. Tarkoitan nyt tällä sitä, että aiemmin minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä eroa on esimerkiksi amfetamiinilla ja subutexilla. Aiempi mielikuvani huumeiden käyttäjästä oli lähinnä elokuvien, viihteen ja kirjallisuuden värittämää- narkkari, joka makaa betoniseinäisessä huoneessa piikki käsivarressa taju kankaalla. Mutta eihän nykyinen huumemaailma sitä ole. Lääketeollisuus on mahdollistanut ”siistimmän” tavan. 

drug.jpg

Kuvituskuva: angelsbailbonds.net

Ymmärtääkseni suurin osa huumeista löytyy pillerimuodossa ja niitä käytetäänkin pääasiassa lääkkeinä, eikä huumeina, mutta huumaavien ominaisuuksiensa vuoksi ne ovat löytäneet tiensä myös huumeidenkäyttäjien pariin. Luultavasti hyvinkin monen tuttavapiiristä löytyy joku, joka on ns. huumeidenkäyttäjä (siten, miten yhteiskunta sen määrittää), mutta josta ei itse tiedä mitään. Olen oppinut myös huomaamaan, että huumeiden käyttö voidaan jakaa useampaankin kategoriaan, pilvenpolttajista piikittäjiin. Viihde- tai satunnaiskäyttäjistä päivittäisiin käyttäjiin. Huumeiden käyttö voi siis olla suurelle yleisölle hyvinkin näkymätöntä.

Tämän lisäksi myös huumesanasto on tullut enemmän ja vähemmän tutuksi. Ennen mulla ei ollut aavistustakaan, mistä puhuttiin kun puhuttiin esimerkiksi refloista. No, nyt tiedän. Jos en jotain tiedä, niin kysyn.

Kaiken kaikkiaan tietämykseni on laajentunut aiheesta. Voin sanoa ihan suoraan, että aiemmin ajattelin aiheesta hyvinkin suppeasti verrattuna nykypäivään. Aihe ei myöskään ole niin mustavalkoinen kuin monet kuvittelevat. Sen lisäksi voin sanoa, että auttamisenhaluni on tänä aikana tuplaantunut ja olen yhä enenevässä määrin sitä mieltä, että vertaistuki on yksi tärkeimmistä keinoista auttaa huumeidenkäyttäjiä. Netti mahdollistaa sen nykyään yhä helpommin, eikä tarvitse välttämättä mennä mihinkään NA-kokoukseen.

Ennen kaikkea, olen erittäin ylpeä siitä työstä, minkä puolisoni on tehnyt irtautuakseen ja siitä työstä, mitä hän vielä tulee sen eteen tekemään. Kun on nähnyt läheltä sen tuskan ja sen mielenmyllerryksen mitä tämä prosessi toisinaan aiheuttaa, ei voi muuta kuin olla ylpeä. Erityisesti arvostan sitä työtä mitä hän tekee bloginsa kautta auttaakseen muita, koska se ei ole ihan pieni osa hänen ajastaan jonka hän siihen käyttää. Harva pystyisi siihen, että antaa aikaansa niin pyyteettömästi muiden auttamiseen ikään kuin vapaaehtoiselta pohjalta. Aivan loistavaa, että voi käyttää kokemaansa voimavarana.

Ja tähän loppuun. Rinnallani on mies, josta olen äärettömän ylpeä. Joka on opettanut mua hirvittävän paljon niin monella tavalla. Rakastan sua ja olen sulle kiitollinen, että saan olla osa sinun elämääsi joka ikinen päivä. Kiitos sulle myös meidän yhteisestä tyttärestä, meille molemmille niin rakkaasta.

Kirjoitus on avopuolisoni (KIITOS!)