Vuosi oli 1991, kun meinasin ensimmäisen kerran kuolla. Olin tuolloin 8-9 vuotias, oli muistaakseni talvi tai myöhäinen syksy, sillä muistan kuinka kaverin äidin kyydillä kotiin tulin ja oli pimeää vaikka kello oli jotain 18. Muistan kuinka tämä kaverini äiti sanoi, että "haluatko, että tästä kerrotaan vanhemmillesi? Ja että jos kyllä, niin kerronko minä vai sinä?" Päätin, että asiasta ei puhuta, eikä siitä puhuttu. Näin ainakin muistelen. Voi toki olla, että asiasta kerroin isälle ja äidille, en muista tarkalleen, koska aikaa tuosta on noin kauan ja olin noin pieni vielä silloin. Mitä tuona iltana tapahtui?

Halusin lähteä kaverin mukaan uimaan uimahalliin. Sinne päästiin kaverin äidin kyydillä, joka oli lähti meidän pikkupoikien mukaan, luonnollisesti ja onneksi, sillä se pelasti mun hengen. Muistan kuinka olin uima-altaassa altaan reunalla, pitäen kaiteesta kiinni. Olin siis vedessä ja jotenkin kuvittelin, että osaan uida. Ei mulla ollut mitään kellukeita, liekkö olin sitten väittänyt, että osaan uida ja tähän kaverin äitikin uskoi sitten. Hänen äitinsä ui oikein mallikkaasti ja yks kaks kaverini lähti kanssa uimaan "muina miehinä", ilman mitään isompia ongelmia. Mä päätin, että mäkin haluan olla samanlainen, osata uida kuin Tarzan joka oli kova juttu tuolloin. Kaveri lähti vetämään vapaatyylillä, sillä tyylillä millä tarzankin ui aina telkkarissa. Ja sitten lähdin minäkin pienen empisen jälkeen. Pääsin eteenpäin ehkä metrin, jos sitäkään ja sitten vajosin, veden alle. Yritin taistella takaisin ylös veden pinnan yläpuolelle, mutta turhaan ja onnistumatta. Nousin vähän, vajosin enemmän, nousin taas vähän, mutta vajosin entistä syvemmälle. Siinä kohtaa oli kyseisen altaan syvin kohta. Vedin vettä keuhkot täyteen, koska yritin huutaa apua. Pelkäsin ja hätäännyin. Ei siinä ehtinyt edes kuolemaa miettiä, koska kaikki tapahtui niin nopeasti ja yllättäen. Ja sitten näin hahmon tulevan kohti ja samantien luokseni. Se oli kaverini äiti. Hän nosti minut ylös sieltä altaan pohjasta, ui minua mukanaan vetäen altaalta pois ja nosti minut pois vedestä. Yskin vettä pois keuhkoista ja tärisin.

child-drowns-in-pool.jpg

Kuvituskuva: www.udayavani.com

Seuraava muistikuva on siitä, kun oltiin kaverin kanssa saunassa. Ei me paljoa puhuttu, mua kai hävetti, koska en osannut uida kuin Tarzan. Mutta sen verran puhuttiin, että sovittiin, ettei asiasta koulussa tai missään muuallakaan ikinä puhuta. Ja se sopimus piti.

Kokeilin vielä uida kellukeiden kanssa altaan matalimmassa kohdassa, mutta ei siitä mitään tullut. Kai mua pelotti, hävetti ja ties mitä. En ollut samanlainen kuin kaverini enkä yhtään samanlainen kuin Tarzan. Olen uinut tuon jälkeen joka kesä aina kuudenteen luokkaan saakka, jonka jälkeen en ole uinut. Ja tuohonkin saakka vedin käsipohjaa rannalla yrittäen sen peitellä silleen, ettei se näyttäisi käsipohjauinnilta. Eihän Tarzankaan uinut käsipohjaa, se veti coolisti vapaatyylillä. En siis koskaan suostunut opettelemaan uimista, enkä sitä osaa tänäkään päivänä. Olen uinut siis viimeksi, kun olin 12 vuotias, siitä on aikaa 21 vuotta. Olen toki pulikoinut esim sellaisen pikkulammen kuin Atlantin Valtameren vedessä marraskuussa 2014, mutta ei se uimista ollut, kastautumista ja pulikoimista kylläkin.

Pelkään vettä. Soutuveneeseen mua ei saa kirveelläkään. isoihin laivoihin kyllä, koska jotenkin niihin luotan, mutta ei soutu- tai moottoriveneisiin. Ei ikinä. Joku huvijahti vielä voisi olla sellainen mihin uskaltaisin mennä, mutta ei pienempiin. Pelko on liian voimakas. Mitä jos joutuisin syystä tai toisesta veden varaan? Putoaisin järven pohjaan kuin kivi vaikka olisi mitkä pelastusliivit päällä. Siksi en lähde järven päälle minkään pienen veneen kanssa. Muistan kuinka ukin (lepää rauhassa) ja mummon luona heidän kesämökillään olin monet kerrat ukin kanssa soutuveneen kanssa siellä järvellä. Mua pelotti joka kerta ihan helvetisti, mutta en muista sanoinko siitä heille koskaan. Ne oli ihan hirveitä tilanteita. Siksikään en halua kokea sitä pelkotilaa enää elämässäni ja näinpä jätän ihan suosiolla ne soutamiset muille.

Mutta sinä kaverini äiti, meidän naapurimme parisen vuotta Nurmeksessa, olet minun sankarini nyt ja aina. Tää on sulle, Kiitos.