Riita silloisen parhaan kaverin kanssa, omien ajatusten ristiriita, huono itsetunto, koulukiusaaminen ja moni muu asia olivat minulle liikaa vuonna 2012. Olin silloin yläasteen yhdeksännellä luokalla. Minut "pakotettiin" juttelemaan koulumme kuraattorille riidan johdosta ja minut maalattiin syylliseksi kaikkeen, kukaan ei uskonut minua eikä edes halunnut ymmärtää. Koulumme opolle kävin juttelemassa, sillä muille puhuminen tuntui lähes mahdottomalta. Edes rehtori ei ottanut minua todesta.

Joulukuun 5. päivä 2012 muutti kaiken. Opolle mentäessä itkin, itkin paljon. Hän kysyi olenko viillellyt, vastasin kieltävästi mutta hän ei uskonut. Myönsin lopulta ja siitä se rumba alkoi. Kukaan muu ei huomannut pahaa oloani, en edes itse tajunnut tilanteen vakavuutta. Opo soitti koululta sairaalalle ja menimme hänen kanssaan sinne heti soiton jälkeen, minulle ei vaihtoehtoja annettu. Olen kiitollinen siitä miten hän toimi näin jälkikäteen ajateltuna. Siitä alkoi psykologin ja ylilääkärin luona käynnit. Olin aivan loppu. Diagnoosini oli tuolloin vaikea masennus. Tuolloin masennuksesta ei juuri puhuttu missään ja kukaan ei ymmärtänyt, olin melkolailla yksin.  Äidille kertominen oli kaikista raskainta ja häneltä ei tuolloin juuri tukea saanut, sillä hän oli itse niin hämillään ja syytti itseään. Isää minulla ei vielä tuolloin ollut kuvioissa. Masennuksesta en saanut edes kertoa kaikille, ettei juttu leviä liian isoksi. Olo oli niin pieni ja tuntui, että kaikki asiasta tietävät häpesivät minua. Masennuksen myötä minulta hävisi suurin osa kavereista, he eivät pitäneet yhteyttä ja tuntui, että kaikki karttoivat minua koska olin "erilainen".

hqdefault.jpg

Kuvituskuva: Depression: The Misunderstood Epidemic

Koulun viimeiset 3 kuukautta kävin kotoa käsin. En pystynyt olemaan muiden ihmisten lähellä, koska ahdisti. Pakolliset kokeet kävin suorittamassa koululla, muuten pysyin neljän seinän sisällä.

Minusta tulee lähihoitaja!

Kesää kohden oloni helpottui. Sain yhteishaun tulokset ja pääsin opiskelemaan sosiaali- ja terveysalalle, minusta tulisi lähihoitaja! Olin asiasta innoissani sillä se on ollut haaveammattini oikeastaan aina, mutta pieni pelko sisälläni kuiskasi "mitä jos masennus uusii? Mitä jos sorrun?"

Parin viime vuoden sisällä on tapahtunut hurjasti asioita, hyviä sekä huonoja mutta pääasiassa olen ollut melko onnellinen. Koulun olen hoitanut kiitettävästi, olen viettänyt aikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa ja olen rakentanut omaa elämää. Olen tutustunut isääni ja sitä kautta heidän perheeseensä. Muutin omilleni ollessani 17 ja olen muuttanut sen jälkeen neljästi. Muutin aluksi omilleni, jonka jälkeen entisen kihlattuni kanssa, jonka jälkeen taas omilleen ja sen jälkeen muutin vielä nykyiseen asuntooni johon olen erittäin tyytyväinen. Minulle syntyi myös äskettäin uusi pikkuveli, suuri muutos siis meidän pieneen perheeseen.

hirvikolari27122013.jpg

Kuvakaappaus youtubessakin olevasta videosta

Joulukuussa 18. päivä 2015 olin hirvikolarissa. Mitään fyysistä vahinkoa ei käynyt, mutta henkinen puoleni sai melkoisen kolauksen ja sen jälkeen nukkuminen on ollut minulle suuri ongelma.

Miulla on ollu paljon kolhuja ihmissuhteissa ja miun identiteetti oli kiedottuna tiukasti henkilöön, joka ei tehnyt miulle yhtään hyvää, painoi vain tiukasti alaspäin, siinä suuri osasyy miun oloon. Oon myös kantanu suurta huolta miulle tärkeistä ihmisistä ja miun sisällä on paljon asioita joita en saa yksin suodatettua. Miun pää ei toimi niinkuin pitäisi.

Tammikuun alkupuolella heräsin eräs aamu itkien, itku ei loppunut ja olo oli ahdistunut, pieni ja sängystä nouseminen tuntui mahdottomalta. Miulla oli juuri alkanut työssäoppiminen mielenterveyskuntoutujien parissa ja koulu oli mennyt hyvin, kiitettävällä tasolla. Sinä aamuna raja vaan tuli vastaan ja miun piti pyytää apua. Se aamu on jääny miun mieleen erittäin hyvin, avun hakeminen tuntui pahalta, oon aina pyrkinyt pärjäämään itse. Miun pitäisi auttaa muita, ei toisinpäin, ei tunnu reilulta.

Soitin MTPA:n vastaanottoon ja kerroin mitä itkuiltani pystyin. Ystävällinen ääni kehoitti minua käymään ja kertoi, että saan apua, en jäisi yksin. Soitin äidille ja kerroin olostani, peläten, ettei hän ymmärtäisi mutta toisin kävi, hän on ollut iso tuki!

Diagnoosina F33.11

Olen ollut sairauslomalla nyt reilu kaksi kuukautta ja olen käynyt useasti lääkäreillä sekä psykologin kanssa juttelemassa. Mie en valmistu suunnitellusti keväällä, vaan siirtyy syksylle, se oli minulle henkilökohtaisesti hankala paikka ja olin pitkään itselleni äkäinen asiasta.

Tällä hetkellä diagnoosini on F33.11 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso, johon liittyy somaattinen oireyhtymä. Diagnoosin kuuleminen ahdistaa, olen itse näitä asioita opiskellut koulussa mutta en olisi kuvitellut, että diagnoosi vielä joskus sattuisi omalle kohdalleni. Mitä tämä sitten minun kohdallani tarkoittaa? Miuta ahdistaa, lääkkeistä huolimatta. Miulla vaihtelee mielialat radigaalisti ja uni on edelleen ongelma. Mie en saa yksin oikeestaan mitään aikaseks, telkkarin katsominenkin tuntuu välillä mahdottomalta, keskittymiskyky on melkein nollassa. Mie en pysty yksin liikkumaan esim. bussilla koska ahdistaa, kaupassa käyntikin jännittää enkä käy sielläkään mielelläni yksin.

Psykologin kanssa teimme minulle luonnetestiä pikkuhiljaa ja tulos järkytti, oireet viittaavat selvästi epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Persoonallisuushäiriö?! Minulla kesti hetki ennen kuin pystyin asian käsittämään, itkin paljon ja luin tekstejä asiasta, jopa omasta oppikirjasta. Diagnoosia minulla ei ole siitä vielä annettu, mutta asia sellittäisi paljon käyttäytymistäni, epävarmuuttani ja käyttäytymistäni erilaisissa tilanteissa. Myönnän, että tulevaisuus pelottaa, pelottaa ihan hurjasti sillä kukaan ei voi sanoa mihin suuntaan oloni menee, se selviää vain ajan kanssa.

Kouluun minun pitäisi palata reilu viikon kuluttua ja ajatus siitä ahdistaa, pelottaa ja ennen kaikkea mietityttää. Mitä jos en pysty? Mitä jos epäonnistun? Ajatus siitä, että olen ihmisten ympäröimänä, aikataulutetussa ympäristössä pelottaa. Miten edes pääsen kouluun kun pitäisi kulkea bussilla? Mitä jos ihmiset tuijottavat? Mitä jos minua aliarvioidaan oloni takia? Kaikki nämä ja monet muut kysymykset ovat pyörineet mielessäni jo jonkin aikaa. Mitä jos en ole valmis "normaaliin" arkeen?

Minua on ahdistanut viime päivinä normaalia enemmän, on tapahtunut ympärillä taas paljon asioita joita miun pää ei vaan suodata, ne vaan jää miun päähän. Miuta pelottaa hurjasti, ihan tosi paljon. Mie tosissani yritän saada itseäni kasaan mutta kun se ei vaan oo niin yksinkertaista.

Mie kirjoitin tätä tekstiä pitkään, miuta ahisti kirjoittaa tätä ja tuntui pahalta kirjoittaa asiat niin, että näen ne itse konkreettisesti. Kirjoitukseni on pintaraapaisu omasta elämästäni ja sellaisena se saa pysyä, en ole kirjoittaja ja se varmasti näkyy, haluan vain tuoda asiaa esille niille, joille asia ei ole tuttu/ siitä ei ole puhuttu. Haluan saada omaan päähäni selkeyttä ja jos se vaatii kirjoittamista, niin silloin minä kirjoitan. En odota erityiskohtelua tai huomiota kirjoituksellani, en vain halua pitää salassa asioita, jotka ovat minulle tällä hetkellä arkipäivää.

- Netta