Nykyajan lapset: kokevat armottomana rangaistuksena jos JOUTUU menemään ulos tai omaan huoneeseen

Meidän lapsuudessa: Koettiin rangaistuksena jos JOUDUTTIIN tulemaan ulkoa sisälle tai omasta huoneesta vanhempien seuraan

Miksi se on nykyisin väärinpäin? Miksi lapsi haluaa jatkuvasti pyöriä jaloissa, eikä olla omassa huoneessa jossa saisi tehdä lähes mitä haluaa ja toteuttaa itseään? Miksi ulos meneminen on niin tajuttoman vaikea asia? Siellä odottaa maailma valmiina ja vain mielikuvitus rajana? Mutta ei. Ei keksitä mitenkään tekemistä ja kuollaan tylsyyteen jo etukäteen. En mä muista hirveästi isältä esim. kysyneeni, että mitä pihalla muka voisi tehdä. Mä menin ulos ja keksin ihan itse. Eikä tehnyt edes tiukkaa. Nyt pitäisi vissiin olla viihde-elektroniikka mukana pakkasessa ja netin skulata, muuten ei onnistu ulkona oleminen? Ihan käsittämätöntä.

On mulla kyllä ollut hyvä lapsuus, kun ei oo ollut sotkemassa älyluurit ym elämää. Jokainen ysärin ja aikaisempien vuosikymmenien lapset tietää, että se lapsuus jonka sen ajan lapsi vietti, oli paljon vapaampaa ja täynnä mahdollisuuksia ja me elettiin elämää. Nyt elämä lapsilla on tietokoneiden ym laitteiden varassa ja elinehto. Muuta elämää ei ole.

Missä kohtaa tää meni tämmöiseksi? Toki vanhempien esimerkki jne on lapselle tärkeää, mutta miten me nykyisin aikuiset ollaan sit ylipäätänsä selvitty lapsuudesta, koska ei me mitään esimerkkejä silloin tarvittu. Meillä oli oma luovuus ja mielikuvitus apuna. Nykyisin pitäisi keksiä lapsen puolesta koko päivän ohjelma alkaen aamusta ja loppuen iltaan, koska itse ei millään osata ajatella? Paitsi sitä viihde-elektroniikan kautta tapahtuvaa tekemistä. Sen kyllä keksivät ihan itse. Ero on silti suuri mitä tulee 20 vuoden takaiseen ja nykyiseen elämään. Maailma muuttuu, toden totta.

"Silloin kun me oltiin lapsia, niin..."

Mua henkilökohtaisesti ärsyttää käyttää lausetta "meidän lapsuudessa..." koska se on jotenkin korni tai jotain. Mua ärsyttää käyttää tuota vaikka kuinka oikeassa olisikin. Ehkä se on klisee jota kaikki käyttää ja lauseesta on pudonnut se viimeinen potku liiallisen käytön seurauksena? En tiedä. Mutta ihan oikeasti jokainen ysärin, kasarin jne lapsi/teini tietää, että se elämä silloin oli ihan erilaista. Toki maailma muutenkin oli ihan erilaista, mutta tuolloin ei kytketty Google Mapsin seurantaa tms lapsen älypuhelimeen, että tiedettäisiin jokainen askel, missä lapsi menee? Miten aikoinaan vanhemmat tiesi missä me mentiin? Ei mitenkään. Ne luotti, ettei lapset eksy metsään tai karkaa muutenkaan jonnekin, minne ei ole turvallista mennä (esim. valtatielle sekkailemaan). Ne luotti siihen, että lapsi menee sinne minne on suunnitellutkin ja että kyllä se sieltä tulee kotiin viimeistään, kun nälkä tai pimeä yllättää. Me oltiin aina ja kokoajan ulkona, koska se oli siisteintä ikinä. Pelattiin katulätkää, kesällä futista tai yleisurheilulajeja, seikkailtiin metsässä milloin minkäkin "aseen" kanssa. Leikittiin sotaleikkejä jotka moni nykyään tuomitsee ties mihin vedoten. Meillä oli puusta tehtyjä miekkoja, aseiden näköisiä kapuloita ja kuviteltiin, että vihollinen hyökkää ja me puolustauduttiin.

Kerran sattui näin jälkeen päin mietittynä tosi hauska juttu. Oltiin naapurinpojan ja veljien kanssa talvella siinä meidän metsässä rymyämässä. Leikittiin sotaa ja, että ryssä hyökkää. Naapurinpojan isä oli mun luokanopettaja ala-asteella kolme viimeistä vuotta ja hänen poikansa on mua vuoden vanhempi. No tämä opettaja oli mun isän kanssa siinä meidän pihassa juttelemassa niitä näitä. Sitten ykskaks nämä vanhemmat huomasi, että tämä open poika veti "elotonta sotilasta" (mun velipoika) pulkalla pihaan, sieltä umpihangesta vaatteet yltäpäältä lumessa ja "ase" tanassa. Opettaja kysyi, että "mitäs nyt on sattunut?" - "Hän kaatui taistelussa vihollista vastaan" oli vastaus. Velipoika esitti kuollutta ja me pidettiin "muistotilaisuus" kaatuneen sotilaan puolesta, hatut sydämen päällä ja katse ylös taivaalle samalla hyräillen jotakin muistolaulua. Kyllä siinä vanhemmat katsoi, että pojat on poikia ja mielikuvituksen puutetta ei tuntuisi olevan.

Vastaavia leikkejä meillä oli aina ja kokoajan. Eikä siinä mitään väärä ollut. Meillä oli tekemistä, me saatiin olla lapsia, toteuttaa itseämme ja meillä oli ennenkaikkea hauskaa. Jos sotaleikkejä ei jaksanut vääntää, me pelattiin pihassa lätkää. Ja pelattiinkin paljon. Kotona pihalla saattoi mennä koulun jälkeen ilta kahdeksaan-yhdeksään ennenkuin sisälle mentiin posket punaisina ja yltä päältä lumessa. Välissä saatettiin käydä syömässä ja heti sen jälkeen takaisin ulos pelaamaan. Se oli hauskaa ja parasta ikinä. Pelasin yläasteella salibandyä muutaman vuoden. Olin erittäin luova käsistäni, sellainen taitava mailankäsittelijä jolta ei kikkavarastosta koskaan loppunut kikat. Olin aika hyvä siinä. Itseasiassa niin hyvä ja aikalailla ylivoimainen ikäisteni joukossa, että ollessani kasiluokalla silloinen valmentaja kysyi, että haluaisinko tulla pelaamaan miesten edustusjoukkueeseen. Jostain syystä en halunnut tai lähtenyt siihen ja lopulta koko salibandyn harrastaminen loppui, koska meillä nuorilla ei ollut kunnon pelejä oikeastaan ikinä tuona muutamana vuotena. Miten hyvä minusta olisikaan tullut, jos meidän juttuun olisi panostettu oikeasti. Ainaisten tyhjien lupauksien seurauksena sen lopetin ja mietinkin joskus, että jos se homma olisi Nurmeksessa mennyt niinkuin luvattiin, Joensuuhun muutettuani 16-vuotiaana, olisin luultavasti Josbassa pelannut ja miten erilainen se mun menneisyys olisikaan voinut olla. Mutta tämä on pelkkää jossittelua ja turha etsiä syyllisiä omiin töppäilyihini.

Mutta se mun pointti koko kirjoituksessa on se, että nykyajan lapsilla puuttuu luovuus kokonaan. En halua yleistää enkä sitä tässä tarkoitakaan, mutta hälyttävän paljon on tätä saanut seurata, että mitään ei keksitä eikä mitään haluta tehdä, ellei se liity älyluureihin, tabletteihin, tietokoneisiin, pleikkareihin ja Xboxeihin jne. Kaikki tuntuisi olevan vain ja ainoastaan riippuvaista tietotekniikasta ja näistä älyluureista yms. Ja se ohjelmatoimistona oleminen on tullut tosi selkeästi esille todella useissa perheissä. Vanhemman pitäisi olla joku ohjelmatoimisto joka keksii kaiken lapsen/nuoren puolesta ja lapsi sitten tekee sitä vastahakoisesti, ellei se liity nettiin ja näihin älyaparatteihin yms. Luovuus on katoava kansanperinne, siltä ainakin tuntuu.

Olihan meilläkin ysärillä ensin Nintendo 8bit -konsoli, sitten taisi tulla Sega Mega Drive, sitten Playstation 1 ja 2 jne, mutta ei me silti eletty näiden kautta sitä lapsuutta ja elämää. Nämä oli lähinnä vaihtoehtoja jos pihalla ei voinut olla tms. Toki me paljon toisinaan pelattiin Nintendoa ja muita konsoleita, mutta ei me koskaan sitä elämää näiden kautta rakennettu tai ollut mikään elinehto millekään. Ennemmin vaellettiin metsässä ilman kelloa ja tultiin sieltä pois viimeistään silloin, kun oli pimeää tai nälkä. Ja jos ei pihalle voinut enää mennä, silloin käynnistettiin Super Mario Bros peli omassa huoneessa ja hakattiin sitä.

Ja tämä kirjoitus on noin niinkun yleisesti ottaen tehtyjen huomioiden yhteenveto, hieman kärjistäen. Toki meilläkin tätä tapahtuu, mutta niin tapahtuu monessa muussakin perheessä. Liian monessa. Onneksi on myös sellaisia perheitä ja lapsia joilleka pihalle meno, omassa huoneessa duunailu yms on ihan perus ja sitä tehdään. En siis sitä halua sanoa, että kaikilla menisi just näin, onneksi ei mene ja pitäkää siitä kiinni, että se lapsi/nuori hengailee ulkona ja eritoten tekee muutakin, kuin räplää älyluuria niin, että kaksi kolme kertaa saa ladata akkua, päivässä.

Somen voisi kirota alimpaan helvettiin

Mutta kuten sanottua, maailma muuttuu ja ihmiset siinä mukana. Varmasti vanhemmatkin on nykyään ihan erilaisia kuin aikoinaan meidän vanhemmat on olleet. Se on vaan tämän viihde-elektroniikan massiivinen olemassa olo tehnyt tehtävänsä, niin meihin vanhempiin kuin siinä samalla nuorisoon. Sosiaalisen median niin isolla volyymilla tehty rummutus on osunut kohteeseen eli meihin ihmisiin niin lujaa, että nykyään se sosiaalisuus on nimenomaan netin kautta tapahtuvaa kommunikointia. On facebookia, on twitteriä, instagramia, whatsupia, skypeä, youtubea, periscopea ja vaikka mitä ja näiden kautta tapahtuu suurinosa kommunikoinnista nykyään. Enää ei nähdä ihmisiä face-2-face, eikä edes soitella, vaan näiden some-palvelujen kautta se yhteydenotto tapahtuu. Se on jotenkin niin kätevää, helppoa, nopeaa ja ilmaista ja samalla ihmiset vieraantuu toisistaan ja kun livenä nähdään, niin jännittää jo pelkkä näkeminen, kun edellisestä niin kauan aikaa. Vaikka olisi kyseessä oma perheenjäsen tai paras kaveri. Aikoinaan jännitti se, kun soitti kaverille lankapuhelimella ja ei tiennyt, kuka sieltä vastaa ja onko kaveri kotona. Ja jos ei kukaan puhelimeen vastannut, mentiin ihan omatoimisesti paikanpäälle oven taakse ja ring ring. Nykyään jonkun kahvittelun järjestäminen vaatii jo kauheita valmisteluja molemmin puolin, aikatauluttaminen ja vähintään kaupan kautta vierailulle. "Joo tuossa olisi mulla kahden tunnin vapaa hetki kolmen viikon päästä torstaina kello 17-19, miten sulle kävisi se aika? Että jos silloin tulisit?" Ja merkintä kaikkiin mahdollisiin kalentereihin, kun yhteinen hetki löydetään, niin seinällä olevaan, kuin puhelimenkin ja kolmella muistuksella alkaen edellisestä päivästä. Miten tämä nykyelämä on mennyt juoksemiseksi?

some.jpg

Kuva: kuvatuksia2.sarjakuvablogit.com

Toki nykyajassa on paljon hyvääkin, myös tässä somessa, mutta liiallisuuksiin on tainnut mennä. Kohtuus kaikessa pätee tässäkin, mutta mainos on kohdannut kohteensa ja tässä sitä nyt ollaan. Siinä samalla lapset viettää lapsuutensa älyluuri kymmenen sentin päässä kasvoista ja koko elämää eletään sen kautta.

Se on mun mielestä surullista.