Avopuolison kohta 11v poika veti mua turpaan. Ei kovaa, mutta tahallaan, tarkotuksella ja asenteella "vedän sua nyt turpaan ja se on minusta hauskaa". Kelatkaa. Se isku tosiaan ei ollut kova, mutta tunsin sen selvästi. Nyrkkiä tuli suoraan nenään, tuntuuhan se silloin. Hämmennyin. Suorastaan jäädyin. Poika oli jo aikaisemmin jo pitkän tovin nostellut nyrkkejään ja aina olevinaan lyö, mutta koskaan ennen tuota se ei ollut lyönnyt. Enkä uskonut nytkään lyövän, siksi en suojausta tehnyt. Mikäs siinä jos se olisi ollut joku perus painin aikana vahinko lataus, mutta kun se ei ollut. Se oli tahallinen.

Mitä vittua tässä pitäisi tehdä? Miten tämä pitäisi hoitaa?

Meillä se on hoidettu tähän mennessä silleen, ettei asialle ole tehty mitään. Avopuoliso kävi pojan juttusilla muutamaan otteeseen ja aika tiukka sävyisen keskustelun, mutta se on siinä. Minulta ei ole kysytty kertakaan miltä minusta tuntuu. Miten minä tämän koin? Meidän piti mennä Helsinkiin hiihtolomalla, no ei mennä. Se on minun rangaistus pojalle. Niin miten meni se perjantai? Isku tuli naamaan noin kello 17 ja jo kello 18 avopuoliso pakkasi porukan auton kyytiin ja menivät hänen kaverille yöksi. Minä jäin kotiin, yksin. Miettimään, että mitä vittua täällä äsken tapahtui? Ja, että näinkö tämä hoidetaan? Mitä minä tein tässä väärin? Tai yleensäkin, mitä minä tein? Minut jätetään yksin funtsimaan tilannetta jota en ole tajunnut vieläkään ja nyt sentään on jo keskiviikko. No farssi jatkuu... Lauantaina tämä porukka tuli kotiin puolen päivän aikoihin. Odotin siitä asti, että avopuoliso ottaa asian esille ja minutkin huomataan. Minähän se koteloon sain. Mutta ei. Odotin hänen avaavan keskustelua jonnekin ilta kuuteen/seitsemään saakka jolloin en enää voinut pitää turpaani kiinni. Noin 7-8 tuntia odotin, että asiasta keskustellaan, mutta fuck it. Avopuolisolle oli tärkeämpää jutella hänen kaverinsa joistain asioista. Kuuntelin pää pyörällä, että ei voi vittu olla totta. Ei vaan voi. Mutta kyllä voi. Näin meillä hoidetaan asiat. Ja "parastahan" tässä on se, että avopuoliso jaksaa ottaa esille sen, ettei meillä puhuta. Viitaten, etten minä puhu. Mutta niinkuin tuostakin voi jokainen päätellä, ei osaa toinenkaan. Minä olin vielä alkusuhteessa hyvinkin avoin, mutta jossain vaiheessa en ole enää siihen pystynyt. Ahdistun jo ajatuksesta, että pitäisi puhua, koska se olen aina minä joka asiat nostaa pöydälle. No, ainakin melkein aina. Viime perjantaista asti olen ollut ilmaa, näkymätön. Tai tältä minusta on tuntunut jo viisi päivää. Ei tajuta eikä kyetä ajattelemaan omilla avoilla, että voisiko tuolta kysyä ehkä jotain. Kyllä avopuoliso kysyy, mutta se ei koskaan tajua, että asiat jää vaivaamaan. Varsinkin, kun niistä ei puhuta oikein. Hän jotenkin vissiin kuvittelee, että kun minä olen täyslaidallisen pistänyt pihalle, asia on sillä kuitattu ja unohdettu. Jotenkin tuntuu, että koko perjantain tapahtumaa ei ole edes tapahtunut, tai yhtä iso painoarvo sillä. Se mitä tapahtui, on ei mitään. Se on unohdettu kaikkien muiden toimesta paitsi minun. Siksi täällä on ollut meininki tilytilylii ja ollaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ihan käsittämätöntä.

Koko kuplan viihdearvosta kertoo se tosiseikka, että kun sain jonkun lukon auki lauantai-iltana ja kierrokset tippui niin jo sunnuntaina puhuttiin hymy korvissa, että kun ei Helsinkiin päästä, niin mennään Kuopioon. Ja se siinä jo sovittiin, että näin nyt tehdään. Suostuin hätiköiden asiaan, mutta tässä muutaman päivänä aikana olen tajunnut, että millä vitun logiikalla pojan hiihtolomalla pitäisi mennä Kuopioon päiväreissua tekemään? Miten se tai kukaan tästä porukasta on sen ansainnut? Ja jotenkin on ollut alusta saakka sellainen olo, että minä jotenkin nyt ylireagoin ja paisuttelen asiaa. Avopuolison ainoa kommentti minulle oikeastaan oli lyönnin jälkeen, että "no nyt vaan kävi näin".

En saatana tiedä. Mulla on kokoajan olo, että pitäisi painua vittuun täältä muutamaksi viikoksi. Mun ihmisarvoa on poljettu niin alas kuin ikinä mahdollista siitä hetkestä lähtien, kun nyrkki naamaan tuli. Olen ollut ilmaa ja se näkymätön mies jota kukaan ei huomaa jne.

Vain onko tässä kyseessä karman kosto?

Karma is a bitch

Näin monesti jaksetaan sanoa ja itsekin olen samaa mieltä. Minä löin omaa äitiäni nyrkillä naamaan jo ekalla tai tokalla luokalla. Eli 6-8 vuotiaana. Toisen kerran sama toistui suurinpiirtein tämän meidän perheen nyrkkisankarin ikäisenä. Ja mitä minusta tuli? Tuolloin, kun ekan kerran olin äitiäni lyönnyt, homma sai tosi karun käänteen. Äiti antoi minulle leipäveitsen, meni polvilleen minun eteen ja pää painuksissa itki ja huusi, että "tapa minut nyt!". Olin 6-8 vuotias... Minulta putosi se leipäveitsi kädestä lattialle ja aloin itkemään "äiti, lopeta. Sinä pelotat minua". Olin 6, 7 tai 8-vuotias... Toisella kertaa, kun löin, sain remmistä niin kovaa, että huutoni oli kuulunut harvapuisen metsän läpi naapuriin, sisälle. Ja itsekin olin sisällä... Ja se tuli nimenomaan solesta eikä pelkästään vyöstä.

No se oli sitä aikaa, kun tällainen oli vielä normimeininkiä. Tänä päivänä jos tukistat, ollaan lasten suojelusta paikan päällä ja käräjillä tavataan. Olen kyllä sitä mieltä, että tuo remmistä saanti oli varmasti oikeutettua, mutta tuo leipäveitsi... Se on jo liikaa. Tämä pulpahti mieleen, kun itse sain päihin perjantaina.

Mietin vain tätä 10-vuotiasta esiteinigängstäuhoilijaa, että mitähän pojasta mahtaa tulla jos näihin ei puututa ajoissa? Sanoin lauantai-illan avopuolisoni tylytyksen lomassa, että heti maanantaina sinä teet jotain pojallesi. Että tätä ei tähän jätetä, että jotain pitää tehdä ja heti. Mitä on tapahtunut? Ei mitään. Ei tikkuakaan ristiin. Ja edelleen mulla on olo, että minä liioittelen asiaa ja ties mitä. Mutta sanompahan vain, että jos neljäsluokkalainen tempaisee nyrkillä isäpuoltaan naamaan tarkoituksellisesti ja ennenkaikkea tahallaan, vaikka ei kovasti lyönytkään, mutta silti, niin kaikki asiat ei ole kunnossa. Ja liekkö tässä perheessä enää muutenkaan. Sekin jo jotain kertoo minun ahdingosta, että mun pitää tämä vuodatus vetää tänne jotta asia menisi korvien väliin ja, että asiasta tulee edes tällainen yksipuolinen seloste.

Huutelenkin nyt paikalle kohtalontovereita. Miten teillä hoidettiin vastaavanlainen asia? Mitä tässä pitäisi tehdä? Neuvoja otetaan vastaan.

Ps. Yksi syistä tänne tästä kirjoittelussa on se, etten kokisi niin voimakasta häpeää asiasta. Sillä sitä koen ja toivottavasti julkaisunapin painamisen jälkeen tämä häpeä edes hieman kepenisi. Tässä on väkisinkin tullut aika paljon asioita päähän, kuten se, että näinkö surkea ja nolo minä olen, etten reagoinut lyöntiin mitenkään ja sitten minut jätetiin yksin tänne mietiskelemään. Tai että tämäkö on mun ihmisarvo? Jätetään tylysti koko asia sikseen ja kaikki jatkuu niinkuin ennenkin? Ei muuten jatku, se on varma. Ja jotenkin sellainen fiilis koko asiasta, että "hei, sehän olit vain sinä ketä lyötiin, no big deal siis". Jotenkin kuvastaa koko mun elämää nämä viimeisimmät viisi päivää...

Saattaahan tästä nyt paskaa niskaan tulla, mutta tulkoot. Paskakasan pohjalla tässä jo ollaan, että jeesaanko ja annan vielä lapion?