Olen pian 22 vuotta täyttävä nuori nainen ja haluan kertoa oman tarinani kaikille lukijoille. Elämäni on aina ollut tavalla tai toisella sekavaa, jos minulla itselläni ei ole ollut paha olla niin sitten jollain lähimmäiselläni on ja se on raskasta, todella raskasta. Lapsuudessani on paljon sattunut kaikkea ikävää, mutta onneksi olen ollut niin pieni vielä, että minulla ei pahemmin ole muistikuvia kaikista tapahtumista mutta lähimmäiseni ovat kertoneet niitä minulle nyt kun olen itsekin aikuinen.

Aloitetaan vaikka siitä, että kun synnyin -94 niin minulla todettiin Epilepsia. Kuulemani mukaan oikeaa lääkitystä ei meinattu millään löytää mutta lopulta löytyi ja sittemmin koko lääkitys pystyttiin purkamaan. Entä elämäni sen jälkeen? Äitini yritti aikoinaan pitää minusta huolta parhaansa mukaan mutta siinä onnistumatta.
Epilepsian vuoksi minulla on tällä hetkellä oppimisvaikeuksia ja olen sairaseläkkeellä sen takia kun muistini on olematon ja asioiden oikein ymmärtäminen takkuaa, mutta palatakseni äitiini niin..

alcoholic-woman.jpg

Kuvituskuva: www.recoveryconnection.org

Kuulostaa varmaan karulta mutta mielipiteeni on se, että äidilleni tärkeää/tärkeintä on aina ollut alkoholi, valitettavasti. Kuulemani mukaan kun äitini "huolehti" minusta, niin silti äiti ryyppäsi paljon ja vissiin mies ystäviäkin äidillä oli, mutta kun seassa oli pahojakin ihmisiä. Ainakin eräs mies hakkasi meidän äitiä, ja myös minua vaikka olin pieni vauva vasta silloin. En ole varma miten väkivaltainen tämä mies oli sitten isoveljiäni kohtaan, mutta yksi veljistäni oli mennyt kerran sitä miestä kohti leipäveitsen kanssa, katsonut tätä miestä ja sanonut: "Päästä irti meidän äidistä" tai jotain sinne päin ja tämä mies oli yrittänyt hukuttaa äitimme kylpyammeeseen... mutta kaipa naapurit olivat lopulta soittaneet poliisit paikalle, mutta totta kai tämä mies pakeni, ymmärtääkseni poliisit kuitenkin saivat tämän miehen kiinni jossain vaiheessa.

Tämän kyseisen miehen takia minä olen joutunut asumaan äitini kanssa myös turvakodissa, mutta silti tämä mies löysi meidät aina uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa sitten, kun äitini oli mieluumin ryyppyreissuilla kuin, että olisi minusta huolehtinut niin olin kai äidin tuttavien luona ollut hoidettavana, ja nämä henkilöt olivat sitten ottaneet yhteyttä isäpuoleeni joka oli joutunut jättämään keskenään neljä isoveljeäni ja hän haki minut turvaan luokseen. Minä pidin tätä isäpuoltani isänäni siihen asti kunnes olin n.10 vuotias. Minä olin äitini luona käymässä ja nuorin isoveljeni oli mennyt jo nukkumaan ja äidin silloinen/nykyinen mies oli töissä, niin äiti yllättäen kertoi, että hänellä on tärkeää asiaa.
Totta kai ihmettelin, että mitä ja sitten äiti sanoi humalapäissään, että tämä isäpuoleni ei ole biologinen isäni. Voitte vain kuvitella mikä shokki se oli 10v pikku tytölle, kun enhän minä koko asiaa meinannut edes tajuta! Muistan, että rupesin itkemään sitä, että eikö isoveljeni olekaan veljiäni ja missä tämä mies sitten on joka on isäni? En muista mitä äitini siihen vastasi. Olen biologisen isäni tavannut ensimmäistä kertaa kesällä 2009 ja toisen kerran lokakuussa 2009. Sen jälkeen en ole isääni nähnyt, mutta olen häneen yhteydessä kyllä, mutta ei siitä sen enempää..

School-Bullying-pic.jpg

Kuvituskuva: la-panacee.com

Samoihin aikoihin minua koulukiusattiin ala-asteella ja se oli todella raskasta kaikkien näiden muiden asioiden lisäksi. Muistan kun ollessani ehkä 5 luokalla melkeinpä koko luokka kääntyi minua vastaan... Olin välitunnit yksin ja jos menin kysymään esim. että voinko tulla hyppimään narua, tai pelaamaan jalkapalloa tms. niin kaikki katsoivat vain nyrpeänä minua tai haukkuivat kaikkea ikävää. Myös lopulta minulta vietiin naulakkopaikka ja jouduin takkini ja kenkäni viemään ikkunalaudelle muiden nauraessa minulle. Se jätti pysyvät psyykkiset arvet enkä minä pysty koskaan täysin anteeksi heille antamaan jotka minua kiusasivat silloin. Kuulema "se oli vain leikkiä" mutta ei se siltä minusta tuntunut.. 

Opettajat ja rehtori eivät osanneet puuttua asiaan oikealla tavalla, joten kestin sitä helvettiä koko alakoulun ajan. Sitten PÄÄSIN eri kouluun kuin nämä kiusaajani, nimittäin erityiskouluun ja siksi sinne kun mainitsinkin jo alussa minun oppimisvaikeuksistani joten yläkoulun opiskeluni sujui erittäin hyvin ja pääsin peruskoulun läpi!
Sittenpä pitikin miettiä jatko-opintoja ja pääsinkin ammattikouluun opiskelemaan Hotelli,-Catering alaa eli kokiksi. Jaksoin käydä koulua n. puolen toista vuoden ajan.

Kyllä minua koulunkäynti kiinnosti ja opettajani oli mukava, mutta minua ruvettiin taas kiusaamaan, itse asiassa yksi niistä tytöistä oli se sama joka minua kiusasi jo ollessamme samalla luokalla ala-asteella, että silleen... Kerran kun oltiin opetuskeittiöllä niin puhelimeni soi, katsoin että äitini soittaa ja pyysin opettajaltani lupaa vastata, että ei äitini turhaan soita, koska hän tietää että olen koulussa. Sain luvan vastata ja silloin äitini sanoi, että vanhin veljeni on joutunut
pahaan auto-onnettomuuteen ja että ei ole tietoa selviääkö veljeni. Menin aivan shokkiin puhelun jälkeen ja sopersin jotain opettajalle että: "Veli on ollu pahassa kolarissa enkä tiiä selviääkö se.No, kun koulupäivä loppui, niin eräs kiusaajani tuli luokseni "muka huolissaan" kysymään, että selviääkö veljeni? Sanoin, että en tiedä ja olin ihan hajoaisimmillani
ja sitten tämä tyttö sanoi "Toivottavasti veljesi kuolee, niin opitpahan sinäkin jotain elämästä!"
Ai että se sattui ja pahasti, katsoin vain hämmentyneenä tätä tyttöä enkä tiennyt miten reagoida.

depression-13057.jpg

Kuvituskuva: writingforrecovery.wordpress.com

Samoihin aikoihin kun psyykkinen vointini alkoi selvästi heiketä, minun oli pyydettävä apua. Tiesin, että
koulunkäynti jää minulla kesken joka tapauksessa, koska olin niin ahdistunut ja masentunut, että viiltelin itseäni ja rupesi tosissaan "päässä naksahtelemaan". Kuulin ääniä välillä jotka käskivät minun viillellä itseäni ja että en saa kertoa kenellekään jne. Niinpä odotin pääsyä toiselle paikkakunnalle nuorisopsykiatriselle avo-osastolle hoitoon
ja lopulta pääsinkin! Se oli pelastukseni ja kiitos siitä!! Moitin pitkään itseäni siitä, että minusta ei ole mihinkään, kun koulukin jäi kesken ja olin vain niin rikki ja helvetin väsynyt... Veljeni ja muutenkin perheeni onneksi oli tukenani ja muutama ystäväni. Kaiken kaikkiaan söin mielialalääkkeitä reilu 6 vuoden ajan, masennus, ahdistuneisuus ja unilääkkeitä. Nyt olen ilman lääkkeitä pärjännyt noin puolen vuoden ajan enkä käy terapiassa enää.

Kun rupesin voimaan paremmin ja pääsin pois laitoksesta, niin olin 18 vuotias ja halusin aloittaa jo oman itsenäisen elämäni enkä todellakaan aio enää palata sinne paikkakunnalle mistä silloin lähdin. Niinpä sain tukiasunto systeemin sille kyseiselle paikkakunnalle missä olin hoidossa ja se systeemi toimikin jonkun aikaa, mutta pidemmän päälle ei.. Masennuin, koska vaihtoehtona oli oikeastaan palaaminen takaisin sinne paikkakunnalle jossa voin huonosti. Asuin jonkun aikaa isäpuoleni luona ja etsin omaa asuntoa. Sain lopulta oman kämpän ja asuinkin siinä vajaa 2 vuotta, mutta sain asioitani sotkettua sen verran pahasti siellä paikkakunnalla, että minun oli sieltä taas lähdettävä pois ennen kuin pääni leviää lopullisesti.

Minä olin yksinäinen joten turvauduin alkoholiin, saatoin juoda parikin viikkoa yhtä kyytiä enkä nähnyt elämässäni mitään järkeä, mutta nyt kun en enää asu tuolla kyseisellä paikkakunnalla niin minä pystyn HENGITTÄMÄÄN, olemaan vapaa ilman, että joku koko ajan kyttää tekemisiäni ja menemisiäni, miten vapauttava fiilis!
En ole katunut päätöstäni, että lähdin pois. Samoihin aikoihin nuorimman isoveljeni kanssa minulla tuli kinaa useampaan otteeseen siellä missä ennen asuin ja myös se oli osasyy siihen, että lähdin pois. Olin ehtinyt ehkä noin kuukauden asua uudella paikkakunnalla, kun menin käymään kotikonnuilla. No törmäsin veljeeni johon minulla oli välit poikki ja hän tuli luokseni juttelemaan. Minä pelkäsin, että taas me vaan ruvetaan huutamaan toisillemme, mutta ei! Me pystyttiin keskustelemaan välimme selviksi ja ai että sitä tunnetta, kun kyynelsilmin katsoin hämilläni veljeä kun puolin ja toisin anteeksi pyydettiin ja minä halasin veljeäni. Lopuksi itkuhan siinä pääsi, koska olin niin onnellinen! Huomasin minä sen, että kyllä se oli iso helpotus veljellenikin, että saatiin sopu aikaiseksi. Niin ja kaikki ne "juorut" minusta
mitä tietyt henkilöt siellä minusta puhui/puhuu edelleen, niin saitte paljon elämääni sotkettua, mutta silti en lannistunut. Mä tiedän mikä on totta ja mikä ei, eikä minulla ole syytä eikä ollut syytä valehdella rakkaimmilleni!

Niin tämä veljeni oli huolissaan, että pärjäänkö minä nykyään uudella paikkakunnalla. Vakuutin hänelle, että kyllä pärjään ja tiedän hänen lukevan tämän ja sanon sen vielä, että kyllä minä pärjään broidi!