Olen 20vuotias, kahden päihteidenkäyttäjän pikkusisko. Veljeni ovat 28 (Juho) ja 33 (Jari) vuotiaita. Kummallakin on lapsi, mutta ei huoltajuutta. Toinen ei edes asu samassa kaupungissa lapsensa kanssa. 

Ekat muistoni ovat noin 14vuotta vanhoja. Muistan kun pienen tyttönä keräsin äidille aarteita kotipihalta, tyhjiä lääkerasioita. Enhän minä ymmärtänyt mitä ne oli ja mitä niillä tehtiin ja miksi löysin niitä meidän kotipihasta. Sain aina hyvät kehut kun löysin ne ennen naapureita. 

Ollessani 6vuotias valehtelin "viranomaisille" ensimmäistä kertaa. Nuoremman veljen, Juhon viikonloppuvierailu lastenkodista oli päättynyt. Veljeni kömpi ulos saunan ikkunasta minun ollessa ulkona lennättelemässä leijaa. Veljeni lähti sukkasilla juoksemaan ja kielsi minua kertomasta minne meni. Lastenkodin työntekijät tulivat takapihalle ja kysyivät minne veljeni meni. Halusin niin suojella Juhoa. Yritin huijata heitä väärää reittiä, mutta katseeni paljasti totuuden minun tuijottaessa edelleen tietä jonne hän oikeasti lähti. Hetkeä myöhemmin Juho istui lastenkodin auton takapenkillä, tunsin sen olevan minun vikani..

En muista tuosta lapsuudesta hirveästi, en silloin ymmärtänyt mitä oli meneillään. Muistan lastenkodin jossa veljeni asui, muistan riidat ja juhlapyhät jotka aina pyörivät veljieni ympärillä. Minä itse kävin leikkiterapiassa ja minulle sanottiin aina kotona etten saanut kertoa meidän ongelmista kellekkään. Muistan kuinka raskasta se oli pienelle lapselle pitää kaikkea salassa.

Jari muutti aikasin pois kotoa. En ymmärtänyt miksi isällä ja Jarilla oli niin huonot välit. Isä aina sanoi että kun saunassa oli pieni puutarha ja talosta löytyi varastettua tavaraa. Puutarhalla luulin tomaatteja ja chilejä. Muistan kun kirjoitin joulupukin toivelistaan "toivon että Jari saisi viettää joulun meillä" hän asui tuolloin missä milloinkin. En muista eri tyttöystäviä tai asuin kaupunkeja, tai sitä missä järjestyksessä ne meni. 

Juho muutti pois kotoa juuri ennen kuin täytti 18vuotta. Silloin oli mun 10v syntymäpäivä. 

Rakastin mun lapsuudessa niitä hetkiä kun pääsin pois kotoa. Mulle riitti se, että otettiin äidin kanssa joltain muulta paikkakunnalta hotelli ja äiti sulki puhelimen. Ne on parhaita asioita mitä muistan. 

Yksi kevät kun pääsimme paapan mökille viikonlopuksi kahdestaan, en muista kuinka vanha olin. 7, ehkä korkeintaan 9vuotta. Minulla oli kuitenkin oma puhelin tuolloin. Puhelin soi ja vastasin. Puhelimessa miesääni sanoi että hän tappaa meidän äidin. Muistan tän kuin eilisen! Sen jälkeen kaikki mun tiedot ovat olleet hyvin salaisia. Tänäkin päivänä jos saan puhelun, mitä en odota, niin ajattelen aina pahinta. Yksi päivä sain työpuhelun, mutta uskottelin itselleni että se oli yksi narkki joka vain kusetti mua. Sain mielenrauhan vasta kun selvitin soittajan alkuperän esimieheltä.

13vuotiaana purin pahaa oloa liikuntaan, lopulta sairastuin anoreksiaan ja aloin viillellä itseäni. Uskon näin jälkeenpäin että se oli mun keino näyttää vanhemmilleni että hei mäkin olen täällä. En muista että veljeni olisivat hirveästi olleet minun tukena silloin. Juho oli jonkin verran, mutta en muista siitä paljoakaan. Nuo vuodet ovat mulle kuin savua.

Menetin tuolloin jalkapallojoukkueeni ja paljon kavereita. Lopuksi vaihdoin koulua ja aloitin uudessa joukkueessa.

Girl_Teenager_8522132_H.jpg

Kuvituskuva: life.familyeducation.com

Monta vuotta meni siinä kun tunsin olevani veljieni paras ystävä, isosisko, joskus jopa äiti. He lainasivat rahaa multa "ruokaan", velkoihin ym. Olin aina yhtä sinisilmäinen ja lainasin vaikken koskaan niitä saanut takasin ja mihkä ne meni, no huumeisiin tietty. Olen kulkenut mukana ja kuunnellut niiden toilailuja ainakin 10vuotta mun elämästä. Veljet on ryöstetty, ne on ryöstänyt, niitä on hakattu, porattu päähän, viilletty korvaa irti ja kidnapattu. Pääasiassa ehkä Juhoa. Olen istunut monessa oikeudenkäynnissä niiden tukena kun ne ollut joko syyllisiä tai syyttömiä. Olen ollut aina se kelle ne on soittanut, kun niillä on tehnyt mieli tehdä itsari. Ei ollut väliä oliko mulla suuri päivä huomenna, kokeet, peli ym. Mun täytyi aina olla siellä. Jos en vastannut puhelimeen, niin olin maailman surkein pikkusisko.

Yläasteen viimeisellä luokalla mulla todettiin sydänvika minkä takia jouduin lopettamaan futiksen. Siitä alkoi mun alamäki. Olin aina keskittänyt kaiken energian futikseen, siellä sain kaikki ajatukset kotioloista pois edes 90minuutiksi kun olin treeneissä. Yhtäkkiä kaikki vain loppui. Hajosin täysin. Viiltelin taas ja mulla alkoi tiukka terapiajakso. Jos joskus, niin tuolloin olen harkinnut itse aloittavani samalla tiellä veljien kanssa. Ajattelin, että niiden elämä on varmasti helpompaa. Lukion ensimmäisellä luokalla mun sydän leikattiin kaksi kertaa tuloksetta, kummallakaan kerralla veljeni ei tulleet sairaalaan kattomaan mua. 

Mulla on ollut lääkityksiä paljon elämäni aikana, lihasrentouttavia urheiluvammoihin, migreenilääkkeitä, sydänlääkkeitä, unilääkkeitä, adhd lääkkeitä. Tässä luettelin vain kolmiolääkkeet.  Jouduin pitämään omia lääkkeitä piilossa sillä Juho oli tyhjentänyt mun lääkekaapin useampaan otteeseen ja pelkään sitä edelleen tänäkin päivänä. Aatella että lääkkeet jotka pitävät mut hengissä voi olla veljille mun henkeä tärkeempiä.. 

images.jpg

Kuvituskuva: www.healthyandroscoggin.org

17 vuotis syntymäpäivänä Juho vei mut kaupungille syömään. Olin juuri tullut sairaalasta selkäydinpunktiosta. Sillä reissulla se yritti varastaa mun koulu kaverin rahat ja pölli mulle synttärilahjaksi nomimation rannekorun. Siinä menikin loppupäivä sen asioiden selvittämiseen.. Se oli viimeinen synttäri sen kanssa.. Muistan kuinka vihaisena lähdin kaupungilta, nominationin heitin lähimpään roskikseen. 

Lukion tokalla luokalla meidän äiti sai aivoveritulpan. Mä olin mukana siinä tilanteessa, se oli hirveetä! Soitin äidille ambulanssin ja istuin sen vieressä sairaalassa. Ilmoitin tietenkin veljilleni asiasta. Jari ei vaivautunut paikalle, Juho sentäs tuli, mutta lähti sairaalasta reppu täynnä uusia neuloja. Äidillä tuli pitkä toipumisaika, mutta se ei hidastanut veljieni menoa laisinkaan. Ihmetteli vain että miten niin äiti ei voi tulla heittään niitä?!

Mä en tiedä mikä on pahin missä oon ollut mukana. En edes muista kaikkien yksityiskohtia, välillä tulee pahoja muistoja mieleen. 

Yhtenä päivänä kun mulla oli tosi paha olla, olin koulussa saanut raivokohtauksen ja hakannut rystyset verille. Soitin veljelle että tarviin tukea tuun hulluksi!! Sovittiin että mennään heti kahville, kahvilassa veli väitti kivenkovaa poliisin ajavan lasin läpi meidän päälle.. Poliisiautosta ei ollut mitään havaintoa. Selvisi että oli varastanut jotain mikä piti nopeeta palauttaa ja autoin äidin kanssa siinä.. Ilta päättyikin sairaalaan kun veljen psykoosia hoidettiin.. 

drugz_2849009b.jpg

Kuvituskuva: www.telegraph.co.uk

Mulla on kova "muuri" huumeita kohtaan. En siedä puhettakaan huumeista tai väärinkäytöstä. Edelliskesänä kuulin kun yksi mun ikäinen (tuolloin 18vuotias) yritti myydä kannabista 15v pojalle. Suutuin siitä niin kovaa että seurauksena mulla murtui kämmen niin pahasti, että se jouduttiin leikkaamaan ja kiinnittämään nauloilla "normaaliksi". En siis lyönyt sitä "kauppiasta", purkaisin vaan mun hermoja vieressä olleeseen betoniseinään. 

Valmistuin ylioppilaaksi keväällä 2015. Olen 5vuotiaana päättänyt päästä lääkikseen. Mulla oli pääsykokeet 22.5. 20.5 vanhempi veljeni Jari soitti mulle, että mun täytyy hakea sen lapsi pois, että saa hakata tyttöystävänsä rauhassa. Lähdin lapsen takia ajattelematta sinne äidin kanssa, kun näin tilanteen niin soitin saman tien poliisit ja otimme lapsen mukaan meille. Poliisit pidättivät veljeni mun nähden. Tilanteessa oli kaksi muuta miestä, narkkareita. Kasvoja en muista.. Seuraavana päivänä hänet päästettiin putkasta. Jari syytti mua 1700€ subutex varkaudesta, mun talo uhattiin polttaa ja pisteenä I:n päälle Jari sanoi tappavansa mut. Kaikki vain koska suojelin Jarin omaa lasta! 

Päivää myöhemmin oli aika jota olin odottanut 14vuotta, lääkiksen pääsykokeet. Ei ole varmastikkaan vaikea arvata miten siinä kävi.. En päässyt lähimaillekkaan vaadittuja pisteitä. Tämän tapahtuman jälkeen en ollut 8kk väleissä veljeni kanssa. Pelkäsin häntä niin kovaa, että sain paniikkikohtauksia.

Mulla oli myös tolloin oma asunto. Pelkäsin siellä niin kovaa että näin harhakuvia kun narkkarit rikkoivat ikkunan tai murtautui ovesta sisään. Eniten pelkäsin Jaria. Tilanne riistäytyi niin pahasti käsistä, etten pystynyt käydä edes postia hakemassa asunnolta. Yritin mennä terapeuttini kanssa asunnolle, mutta siitäkään ei tullut mitään. Pelko oli kasvanut liian suureksi. Luovuin asunnosta ja omasta rauhasta. Muutin takaisin vanhempieni luokse. Tämä on vaikea asia, enkä edelleenkään halua keskustella siitä terapiassa. 

Juttelin Jarille 8kk myöhemmin siitä tappouhkauksesta. Olin vihainen siitä, miten hän omine lupineen tuli meille, eikö hän ajatellut muiden tunteita? Hän näki kuinka paha ja ahdistunut olo mulla oli. Itkin aina kun näin hänet. Hän sanoi ettei halua puhua koko asiasta, koska ei muista mitään. Tää on just se paskin juttu. Läheiset muistaa kaiken, mä muistan suurimman osan hautaan asti. Mulla on kaikista muistoista ikuisia arpia sydämessä enkä usko koskaan saavani kaikkia haavoja parannettua. Musta on ihan perseestä miten voi vaan ajatella et: hei ei tosta tarvii puhua koska ne on menneitä, enkä itse muista niitä. Ne ei muista niitä koska on ollut aineissa. Mutta jos syyttää siskoa subuvarkaudesta ja uhkaa tappamisella, niin ei sitä asiaa mun mielestä voi jättää käsittelemättä. Mun mielestä se on sen mulle velkaa..

Olen käynyt leikkiterapiassa pienestä pitäen. Lisäksi "oikeassa" terapiassa 7-luokalta lähtien ja käyn edelleen. Uskon etten olisi selviytynyt tähän päivään asti ilman niitä. Terapiassa oon oppinut ajattelemaan enemmän itseäni ja mikä on mulle hyväksi. Oon saanut itseluottamusta ja ymmärtänyt että paras apu veljilleni on pysyä erossa niistä. Rahaa en ole lainannut varmaan 5vuoteen. Välillä on huonoja hetkiä ja välillä hyviä. Kaikkein parasta on se, että olen saanut puhua. Terapiassa olen tajunnut sen kuinka paskan olon mun veljet saa mulle ja muulle perheelle aikaan. Mulla meni 19vuotiaaksi asti tajuta että mun on parempi katkaista välit jos ne käyttää huumeita. Mä oon jotenkin menettänyt tunteet niitä kohtaan. Välillä on semmoinen olo, että ihan vitun sama mitä ne tekee.

Niiden lapset on mulle rakkaita ja tärkeintä mun elämässä. Se on vaikeinta kattoa sivusta kun omat lapset ja niiden kasvu ei kiinnosta. Aatella että kumpikin käy jo koulua.. Suututtaa kattoa vierestä kun iskä lupaa viedä huvipuistoin kun ei pysty edes soittaan illalla. Pahinta on se kun iskä sanoo että muutat syksyllä isille. Lapsiraukat ei vielä ymmärrä ettei isän lupaukseen voi luottaa.. Se vaatii vähä enemmän työtä saada huoltajuus takas.. Jos ei pysty kantamaan vastuuta itsestään, niin miten lapsesta? Niillä tulee olemaan vielä kova elämä, toivon ettei niiden tarvitse kokea sellaisia asioita mitä mä oon lapsuudessa joutunut kokemaan.

trust.jpg

Kuvituskuva: likesuccess.com

Tällä hetkellä kumpikin sanoo olevansa putsina. En tiedä mikä on totta ja mikä ei. Mun on niin hirveän vaikea luottaa niihin samoihin lauseisiin jotka oon kuullut sata kertaa. Uskon sitten kun nään näyttöä paremmasta elämästä. Sisimmissäni en myöskään usko että kukaan selviää noin syvältä ilman ammattiapua. Eihän siitä oo kun muutama viikko kun ne oli viimeksi sekaisin. Aina kun mainitsen sanallakin mun epäilykset, niin mulle vedetään siitä kilarit. Mun mielestä pelkästään se antaa jo syyn epäillä. Toisaalta mulle on nykyään ihan sama, retkahtakoon kun saa rahaa. Mua ei jaksa kiinnostaa enää. Omapahan on elämänsä.

Mä olen tehnyt kummallekkin nyt selväksi, etten aijo olla väleissä jos huumeet on mukana kuviossa. Jos saan yhdenkin todisteen, niin välit on poikki siihen asti että kuntoutus on käyty ja olen nähnyt näyttöä paremmasta. Kuntoutuksella en tarkoita mitään 10pvän klinikkajaksoo, vaan kuukausien kuntoutumista ja oman elämän raiteille saamista. 

Tän pätkän mä oon kirjoittanut tammikuun alussa: "Mua pidetään varmaan ihan crazynä. Mut tiiättekste miltä tuntuu saada pöllittyä tavaraa joululahjaksi? Tai pelätä kaupungilla kävelemistä? Tai yksin kotona olemista? Oon hei pian 20.. Soitetaan vain silloin kun on vailla jotain. Tai kun on pahoja ongelmia. Mun toinen isoveli ei edes tullut mun ylioppilasjuhliin. Olen ala-asteelta asti ajatellut, että ne on mun elämäni neljänneksi suurimmat juhlat. Edelle tulee se kun valmistun lääkäriksi, häät ja oman lapsen kastajaiset. Veljet menee aina kaikissa asioissa mun edelle. Oltiin sovittu että meillä on päihteetön joulu, eli jos on sekasin ei ole tulemista meille. Kummatkin veljet oli meillä sekasin. Mulle on ihan se ja sama oliko ne juonu kaljan vai vetäny subua, se oli kuitenkin vastoin sitä mitä sovittiin. Joulupäivänä sanoin äidille että valitse mut tai ne ruokapöytään. Arvaa mitä kävi? Istuin yksin omassa huoneessa syömässä kun veljet istuivat ruokapöydässä. Arvaa tuntuko se pahalta? Ja mulle vaan hoetaan, että koita ny ymmärtää.. Siis mitä vittua?! Pitääkö munki narkata, että pääsen samalle tasolle niiden kanssa? Ymmärrän äitiä, ne on sen poikia, eikä se oo sillekkään helppoa. Mutta eikö mun veljillä ole minkäänlaista omatuntoa? Kyllä ne tietää kun on vetänyt jotain. Omatunto ei herännyt edes silloin kun näki miten paha olo mulla oli.. Tai äitillä.. Montakohan arpea mun ranteessa on mun veljien takia? Tai montako kertaa oon ajatellu et mun ainoa pakotie on kuolla? Mä en edes tajunnut ennen tätä tekstiä kuinka paska fiilis mulla on niiden suhteen. Ehkä mun on vaan parempi elää ilman niitä. Jos ei ne halua kuulua mun elämään muuten kun narkkaamalla, niin miks mä sitten haluaisin kuulua niiden elämään?"

Jännintä tässä on se et tämän jälkeen kummatkin on kysyny multa miten voin. Kumpikaan ei ole nähnyt mun kirjoitusta.. Toivon että pysyn vahvana, etten ole sinisilmäinen ja usko vanhoihin valheisiin.. 

Mä en enää hirveästi soittele veljille. Mä oon aina joutunut huolehtimaan ja jotenkin oon vaan niin väsynyt. Jos ne soittaa mulle niin vastaan ja vaihdan kuulumiset. Mut ehkä mä en tee enää samoin, tai en tee aloitetta ollakseni niihin yhteydessä. Nyt on mun mielestä mun vuoro saada olla pikkusisko. Oon aina kadehtinu sisarsuhteita leffoissa ja tosielämässä, kun isoveli suojelee pikkusiskoa poikahuolilta ja auttaa kouluasioissa. Tällaista en ole koskaan saanut kokea.

Kaikille teille jolla on päihteidenkäyttäjiä lähipiirissä: poikkaise välit. Älä usko niitä jatkuvia valheita. Teot puhuu puolesta. Antamalla kaiken anteeksi ja lainaamalla rahaa teet vaan niille hallaa. Paras apu minkä voit antaa, on antaa niiden ymmärtää mikä on tärkeämpää. Läheiset vai huumeet. Kun läheiset on menetetty, niin jäljellä ei ole mitään. Silloin ne joko tappaa ittensä huumeilla tai alkaa taistelemaan läheisten takaisin saamisesta ja siihen on ainoastaan yksi keino: hoito.

Tarinan nimet on muutettu