Ensin ajattelin, etten pysty kirjoittamaan tarinaamme paperille. Kun ajattelin nuoruusvuosiani ja aikuisuuteni ensitaipaleita veljeni addiktion varjossa, koin vain tyhjyyttä. Kuinka tyhjyyden voisi muuttaa kirjoitettuun muotoon? En tiedä, mutta päätin yrittää. En halua, että veljestäni jää jäljelle mielessäni vain tyhjyyttä. Tämä olkoon jonkinlainen muistokirjoitukseni hänelle.

Tyhjyys väistyi varsin pian, kun aloin pohtimaan asiaa. Mieleeni palasi muistoja, asioita, tapahtumia ja näkökulmia. Oikeastaan tämä teksti kirjoitti itse itsensä mielessäni viime yönä.

Veljeni kohdalla kaikki alkoi luultavasti hyvin klassisesti; nuorena, vähitellen, en tiedä tarkkaan. Yläasteikäisenä ajauduttiin ”väärään seuraan” (mikä on tämä maaginen ”väärä seura”, johon kaikki ennestään puhtaat pulmuset oikein ajautuvat?). Porttiteoria jossain määrin lienee pitänyt kutinsa veljeni kohdalla. Ensin oli tupakka ja kiljun keittäminen kaverin kellarissa. Sitten, vuosien kuluessa, kannabis, bentsot, amfetamiini ja ekstaasi. Viimeisimmäksi pääasiassa rauhoittavat ja Subutex, korvaushoidon kautta ja ilman.  Kermana kakun päällä olivat vielä muuntohuumeet.

2571613-Illustration-depicting-various-s

Kuvituskuva: www.123rf.com

Veljeni valuminen huumepiireihin näyttäytyi nuoruusikäiselle itselleni siten, että iloinen, hauska ja hassutteleva isoveli oli paikalla entistä harvemmin. Hän oli siellä ehkä fyysisesti, mutta ei omana itsenään. Rahan ruinaaminen, varastelu ja massiiviset riidat muuttuivat kotona normaaliksi arjeksi - ahdistavaksi, mutta tavalliseksi. Huoli oli jatkuvaa, mutta häpeä kenties esti perhettämme hakemasta pontevammin apua.

Muistan, kuinka ulkomaanmatkalleni viikkorahoistani säästämät sadat eurot katosivat, ja veljeni syytti siitä minua, kun en ollut piilottanut rahoja riittävän hyvin häneltä (totta toinen puoli). Muistan poliisin yöllisen käynnin kotonamme kannabiskasvustoja etsimässä (sieltähän ne löytyivät). Muistan veljeni riehumassa vasaran kanssa kotona ja vaatimassa minulta rahaa (huitaisu osui pöytään). Muistan seuraavassa hetkessä hänen itkeneen, ettei ole riittävän arvokas elämään, haluaa kuolla. Muistan kotimme täynnä vieraita, pelottavia ihmisiä, silloin kun porukat eivät olleet kotona, minä sulkeutuneena huoneeseeni. Muistan veljen kaverin festareilla amfetamiinipöllyissään kulkemassa ympäriinsä kirves piilotettuna paidan alle.

2354035-img-narkomani-fetaci-ukrajina-ru

Kuvituskuva: www.blesk.cz

Veljen aika kului bilettäen ja rötöstellen. Aika kului ilman suuntaa tulevaan, vaikka toki hän välillä yritti. Koulut alkoivat, koulut keskeytyivät, kaupunki vaihtui.

Välillä oli hyviä hetkiä ja hyviä kausia; rakkaustarinoita ja lasten syntymät, joka olikin oma lukunsa.

Kuntoutuminen on mahdollista. Veljeni sen osoitti, no, monta kertaa. Kuntoutuminen harvemmin on tasaista ravia ojan pohjalta kohti huippua, vaan jalka välillä lipeää, ja välillä pyöritään syöksykierteellä takaisin pohjalle.

Huumemaailmassa totuus venyy, ja oikean ja väärän, hyvän ja huonon rajat hämärtyvät. Onko rauhoittavien napsiminen välipaloina ok, jos ne on kirjoitettu reseptille? Onko ok ottaa kalja janojuomaksi lapsen leikkipuistoon? Onko ok myydä korvaushoitolääkettä katukauppaan, jos itse ”kuntoutuneena” pärjää vähemmällä? Onko seura raittiutta tukevaa, jos ”ei sekään ENÄÄ käytä”?

629-425x282-Ski_Accident.jpg

Kuvituskuva: ski.lovetoknow.com

On kohtalon ivaa, että huumemaailmassa murjotun ihmispolon tarinan sinetöi ”arkinen” onnettomuus laskettelurinteessä, joka olisi voinut tapahtua kenelle tahansa meistä. Lasku hyppyristä ei veljelläni onnistunut ketterästi kuten lapsuusvuosina, vaan päättyi niskoilleen rinteeseen ja neliraajahalvaukseen.

Alamäki luonnollisesti jälleen alkoi, ja takkuinen matka jatkui muutaman vuoden ajan.

Veljeni löytyi lopulta kotoaan pyörätuolistaan lattialle tuupertuneena. Teoriani on, ettei hän enää jaksanut, voimat ehtyivät. Oli aika nukahtaa.

Veljeni oli lämmin, empaattinen, hauska ja sosiaalinen ihminen. Huumemaailma maalaa kuitenkin ihmisen persoonan tummilla, vierailla väreillä. Se muokkaa ja värittää, eikä sitä voi erottaa ihmisestä ja hänen persoonastaan erilliseksi asiasta. Mutta se ei kuitenkaan koskaan määritä ihmistä kokonaisuudessaan - läheinen on siellä jossain.

Ihmismieli pyrkii, ainakin omalla kohdallani, muokkaamaan tapahtumista tarinan: mikä asia johti toiseen, mikä oli syy, mikä seuraus. Mistä kaikki johtui, kuka oli syyllinen - olisiko tämän voinut estää? Asiat kuitenkin tällä tavoin yksinkertaistuvat liikaa ja muuttuvat mustavalkoisiksi. Veljeni tarinaa ei voi irrottaa perheemme ja sukumme tarinasta, joka on ylisukupolvinen, sekava vyyhti. Monet eri asiat vaikuttavat toisiinsa arvaamattomilla tavoilla, yksi asia johtaa toiseen, ja lumipallo kasvaa kasvamistaan.

Hedelmällisintä lienee miettiä, kuinka tästä eteenpäin. Veljeni kohdalla tarina on loppuun taputeltu, mutta monet muut tarinat lienevät vielä vailla loppuaan.

Surusta huolimatta voin itse tasaisesti, olen voinut jo pidemmän aikaa. Tosin valehtelin hieman alussa, kun kerroin mieleeni juontuvan ainoastaan tyhjyyden. Kyllä siellä on hieman myös syyllisyyttä. Minun vointini ei olisi tasainen, en olisi pärjännyt kouluun ja työelämään asti, ellen olisi aikoja sitten ottanut niin fyysistä, käytännöllistä kuin henkistä pesäeroa veljeeni. Tämän vuoksi väistämättä pohdin, olisinko voinut tehdä enemmän, jos olisin enemmän yrittänyt? Luovutinko, olinko itsekäs?

Itselleni etäisyyden ottaminen oli helpompaa, sillä en ollut ”ykköskohde”. Ongelmastaan huolimatta veljeni pyrki viimeiseen saakka suojelemaan minua. En ollut se, joka joutui kuuntelemaan uhkauksia siitä, että ”seuraavan kerran kuulet minusta, kun löydyn tapettuna takakontista, ellet anna rahaa”. En ollut se, joka joutui sulkemaan puhelimen ja pitämään sitä kiinni, kun tilanne oli pahimmillaan. En tiedä, kuinka todellinen tappamisen uhka oli, mutta sitä suuremmaksi ja todennäköisemmäksi se olisi muuttunut, mikäli rahaa olisi annettu.

Syyllisyydestäni huolimatta en kuitenkaan missään tapauksessa voisi antaa kenellekään vastaavassa tilanteessa olevalle päinvastaista neuvoa. Niin raadollista kuin se on, sinun on valittava itsesi ja oma elämäsi läheisesi sijaan. Mikäli mielesi murtuu, et voi olla läheisesi elämässä mukana ja tukena myöskään hyvinä kausina ja niissä hyvissä hetkissä, jotka antavat voimaa niin sinulle kuin läheisellesi.

Meillä kaikilla on ristimme kannettavanamme. Näen, että veljeni kohdalla taakka vain oli kaikista hänen tekemisistään huolimatta kohtuuttoman suuri. Veljelläni olisi kenties ollut paljon annettavaa maailmalle, jos maailma olisi antanut vielä vähän siimaa hänelle.

Veljeni taistelut ovat nyt kuitenkin taisteltu, ja ehkä hyvä niin. Rauha hänen sielulleen.