Monestakin syystä. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Pidän itseäni syyllisenä lähes kaikkeen mitä tässä osoitteessa on tapahtunut. Mun erittäin vahvalla myötävaikutuksella on sitä velkaa tullut avopuolisolle ihan hemmetisti. Ollaan tästä keskusteltu useasti ja taidettu tulla siihen lopputulokseen, että syytä on molemmissa yhtä paljon. Mutta rehellisyyden nimissä, pidän silti itseäni suurimpana syynä tähän taloudelliseen kurjuuteen. Jotenkin tuntuu siltä, että minä tein sen taas. Sain taas sössittyä kaikki mikä liittyy rahaan. En vaan osaa, enkä ikinä opi. En tiedä ollenkaan miten tästä selvitään. Pankki vetkuttelee päätöstä koko ajan. Joulukuussa avopuoliso kävi pankissa kysymässä, että saisi X summan lisää entiseen velkaan, että voitaisiin maksaa edes osa näistä pikavippifirmojen veloista. Se tietäisi usean sadan euron helpostusta kuukautta kohden, mutta pankki siirtelee käyntiaikaa jatkuvasti. Jos ensimmäinen oli 7.1.2016 joka sitten siirtyi eiliseen päivään (18.1) ja taas se siirtyi viikolla, niin alkaa kyllä suoraan sanoen vituttamaan ja ahdistamaan. Tekeekö ne tahallaan tämän, että ihminen sitten luovuttaisi ja antaisi olla koko asian? Ymmärrän kyllä sen, että pankki haluaa kartoittaa kokonaiskuvaa ja saada selvyyden maksukyvystä jne, mutta joku roti tuohon pitäisi saada! No joka tapauksessa en edes enää usko koko juttuun. Tuskin saadaan lisälainaa ja sitä kautta melkoista helpostusta per kuukausi. Ei ne kuitenkaan tajua. Vaikka ollaan tähänkin saakka selvitty jotenkin kaikesta, niin luulisi niiden älyävän, että selvittäisiin vielä paremmin jos saataisiin se laina ja sitä kautta helpotusta. Mutta tuskinpa.

Tämä rahaongelma alkaa kulmioitumaan aika vahvasti siihen, että kohta on kaikki myynnissä. Myin jo huippu puhelimeni ja nyt olen ilman puhelinta ainakin jonkun tovin. Ihan sama. Nekin rahat meni aikaisempien mokien paikkailuun ja joihinkin laskuihin ja kaikki mitä tuli, ne jo meni. Muutamassa tunnissa ja puhelinta ei ole enää. Kyllä on turhautunut olo! Tuntuu siltä, että minä nyt myin hyvän puhelimen josta oikeasti tykkäsin ja nyt sitä ei ole, eikä ole rahojakaan. No tietysti hieman helpotti se tosi asia, että sai paikkailtua erinäisiä asioita, mutta kyllä vitutti päivällä viedä puhelin postiin ja kaikki mitä siitä sai, niin mitää ei ole jäljellä. Alkoi tuokin masentaa ja eipä tässä mieliala muutenkaan ole korkealla. Päivän sisään saattaa olla kymmenen eri oloa ja aamusta ei tiedä, että millä jalalla ns. nousee sängystä ylös. Vittu.

Tämä päivä on ollut ihan paska. Vitutti viedä puhelin ja olla nyt ilman sitä. Tälläkin hetkellä on toisessa välilehdessä menossa Jokereiden peli, mutta suoraan sanoen, ei edes kiinnosta. Yhtään maalia en ole nähnyt, ei ole jaksanut katsoa, kun ei kiinnosta. Ja siinä vaiheessa jos allekirjoittanut ei katso Jokereiden peliä, on joku asia tai asiat pahasti pielessä.

o-DEPRESSION-facebook.jpg

Tulee turhautuma. Tai tuli jo. Varmaan seuraavaksi myyn kaikki elokuvani (varmaan joku 500kpl niitä). Olo on ihan sama. Välillä on ahdistanut niin kovaa, että nenä on mennyt tukkoon. Eli ei kierrä happi ollenkaan nenän kautta. On muuten olo todella raskas siinä vaiheessa. Kaikki asiat paisuu päässä ihan älyttömän isoiksi. Teki mieli vaan itkeä tai jotain. En tiedä. Alakulo/masennus on nyt tänä päivänä ollut sitä luokkaa, että varmaan pitää varata aika mielenterveystoimistoon. EIhän se olisi kuin neljäs kerta, kun aloitan alusta kertomaan mun elämästä. Ei muuten jaksaisi, ei millään. Kolmesti olen selittänyt samat vitun asiat alusta ja juurta jaksaen ja nytkö pitäisi sama savotta aloittaa neljännen kerran? Ei ei ei. Ei pysty. Tai no, pakko kait se olisi. Olo on sellainen, että tekisi mieli mennä autotalliin narukaulassa kiikkumaan. Mutta toisaalta, olen joskus päättänyt, etten luovuta. En varmaan tee sitä (luovutusta) nytkään, mutta pää on niin sekaisin, ettei saa mistään ajatuksesta kiinni eikä selkoa. Te ette uskokaan mikä sirkus pääni sisällä käy koko ajan, ihan tässä kirjoittaessakin. Toisaalta tämä kirjoitus taas helpottaa omaa oloa koko ajan. Sen mitä olen nyt kirjoittanut, niin oloni on keventynyt siitä mitä se oli otsikkoa kirjoittaessa.

Mutta se pahin alasajon syypää on vielä kertomatta. Kaikki raha-asiat ja "minä olen täys paska ja kaikkeen syyllinen" -olojen yli menee huoli äidistä. Käytiin eilen Islan kanssa äitiä katsomassa ja jotenkin jäi sellainen olo siinä lähtiessä, että äiti huuti päänsä sisällä, että älkää menkö, mutta ei saanut sitä ääneen sanotuksi. Huoli ja pelko on valtava. Kuumottaa koko ajan, että milloin tulee puhelu tai viesti, että äiti on nukkunut pois. Joka aamu ensimmäinen olotila on pelko. Pelottaa katsoa puhelinta (jota ei siis nyt enää ole), että onko tullut puhelua tai viestiä siitä, että äiti on kuollut. Minä tiedän, että pitäisi jaksaa uskoa parempaan eikä pelätä pahinta, mutta väkisinkin asia kääntyy pään sisällä koko ajan tuon pahimman pelkäämiseksi. Sen tiedän, että jos äiti kuolisi nyt, niin minä en siitä selviäisi. Se olisi se kuuluisa viimeinen naula minun arkkuun. En kestäisi sitä, että menettäisin äitini, en millään. No pakko tässä on vaan toivoa parasta ja yrittää olla miettimättä sitä pahinta, mutta se ei ole niin helppoa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Mulla on vaan niin helvetin paha olla just nyt. Tämä paha olo on niin voimakas, etten kykene sitä mitenkään kuvaamaan tähän. Se on jotenkin niin käsittämättömän voimakas olotila. Kukaan ei tiedä mitä käyn läpi tällä hetkellä. Enkä minä sitä osaa sanoiksi pukea. Yritän kyllä, mutta tämä syyllisyyden tunne ja jatkuva sössiminen ja huoli äidistä on sellainen mixtape, että voitte vain kuvitella sen pääni sisäisen karusellin. Se on jotakin niin käsittämätöntä. Kun saisi jostain voimia edes hymyillä tai puhua avopuolisolle, mutta kun on niin rähjääntynyt olo ja sellainen niin voimaton, ettei mikään huvita eikä mihinkään pysty. Jatkuvasti vain masentaa ja kaikki paisuu niin isoiksi ongelmiksi, ettei mitään rajaa. Ja kaiken näiden lisäksi pidän itseäni ihan surkeana isänä, vanhempana. Tuntuu, etten ole tarpeeksi Islan kanssa enkä osaa mitään. Kun syliini tyttären otan ja kannan sitä, mulla alkaa lihassäryt selässä aika äkkiä. Sitten en enää jaksakaan kantaa Islaa ja taas se on annettava avopuolisolleni. Ja sitten katson vaan, kun avopuoliso jotenkin vaan jaksaa sen kanssa olla ja minä en. Se huono omatunto mikä tuostakin tulee, niin hankala on sanoiksi pukea tätä surkeuden tunnetta.

Mitä minä teen seuraavaksi? Tarvitsen apuanne ja ideoita. Menenkö terkkariin juttelemaan jonkun kanssa? Jaksanko minä käydä sen tien jo neljännen kerran läpi?