Häpeä. Se on se ensimmäinen ajatus ihmisen päässä. Enhän minä voi kärsiä mielenterveysongelmista tai en saisi, sillä silloinhan olisin hullu. Etenkin, kun ensimmäistä kertaa ikinä menin mielenterveystoimistoon, salasin sen kaikilta. Kävin mtt:ssa yli 2kk salaa kaikilta. En uskaltanut puhua siitä kenellekään, sillä sen ajan ajatusmalli moisesta oli edelleen se vanha ja kieroutunut; vain hullut käy juttelemassa mt-toimistossa. Jos käyt, olet automaattisesti hullu. Näin ajattelin ihmisten ajattelevan minusta jos se paljastuisi. Vuosi oli 2006, syksy. Olin juuri käynyt nukkumassa yhden yön Lapinjärvellä siviilipalveluskeskuksessa. Menin sinne sillä ajatuksella, että olen korkeintaan sen yhden yön ja aamulla lähden himaan. Ja niinhän siinä kävi, saatesanoilla "sinuna hankkiutuisin jonnekin hoitoon" ja vuoden lykkäys papereihin. Mietin sitä kuukauden. Siksi niin pitkään, etten uskaltanut mennä sinne, koska pelkäsin hullunleimaa otsassani. Toki olinhan siihen mennessä leimannut itseni muiden silmissä kelvottomaksi narkkirikolliseksi. Siinä yksi hullunleima ei enää paljoa painasi, mutta toisaalta, kyllä se painoi. Sinä syksynä "pääsin" (myöhemmin se muuttui joutumiseksi) erääseen kuntoutuspaikkaan tekemään 6h päivässä jotain melko turhaa, mutta sain siitä 8€/päivä ja sosiaalista elämää. Olinhan lukkiutunut sitä ennen himaan omaan huoneeseen, käymättä missään. No siitä kuntoutuspaikasta ei ollut minulle mitään hyötyä, itseasiassa se ajoi minut vielä huonompaan jamaan. No yhtenä aamuna sitten soitin mielenterveystoimistoon ja sain ajan aika pian. Se ensimmäinen käyntikerta oli kyllä mieleenpainuva. Tunti siinä meni jutellessa ja huomatessa, että tämähän auttaa mua. Yksi kilo painoa lähti pois harteilta ja pystyin hengittämään pitkästä aikaa. Olin kyllä aika surullinen sieltä lähtiessä, sillä puhuin itselle tosi raskaasta aiheesta ja itkuksihan se meinasi mennä. No siitä lähtiessä sitten terapeutti sanoi, että käy hakemassa lääkkeett tk:n puolelta, että pääset alkuun, saat sen reseptin sitten viikon sisällä. No kävellessäni kohti terveyskeskuksen puolta, vastaan tuli valkotakkinen lääkäri joka tunnisti minut heti. Sanoi, että tulehan tuonne ja lähdettiin sitten takaisin mtt:n puolelle. Lääkäri sanoi terapeutilleni, että kaverilla on niin vahva huumetausta, ettei näitä lääkkeitä voi sille määrätä. Tänäkään päivänä en tiedä mitä ne pillerit olisi olleet, kenties pameja tms, mutta lääkkeet jäi saamatta. Aika oli varattu psykiatrille joka voisi niitä reseptejä kirjoitella. Sain sitten myöhemmin jotain SSRI-lääkkeitä. Jotain todellakin sillä ensimmäiset napit oli Optipar nimisiä myrkkytabletteja. Mulle ne lääkkeet ei käyneet ei yhtään. Tulin entistä sairaammaksi ja meinasin seota. Lääkkeet määrättiin masennukseen ja paniikkioireisiin. Pari viikkoa niitä söin ja ihme, etten tappanut itseäni sinä aikana. Katsoin Googlesta mitä helvetin nappeja nämä on, kun olo on ihan hirveä. No siellä luki sitten mm, että kyseinen lääke on esim. USA:ssa laitettu mustalle listalle, koska lisää itsemurhariskiä (itsemurhat oli lisääntyneet tämä lääkkeen takia) ja mitä kaikkea siitä siellä lukikaan. Menin uudelleen psykiatrin juttusille ja sanoin, että en enää yhtään nappia syö tätä paskaa. No ne otettiin minulta pois ja määrättiin sitten Cipralex. No se toimi jo ihan eri tavalla ja siitä oli mulle apua muutamaksi vuodeksi. Samalla söin jotain harhaluuloisuustautiin soveltuvaa lääkettä eikä sekään sopinut sitten yhtään. Tuli mm. kutinaa ja ihottumaa. No ne vaihdettiin sitten Peratsin nimiseen vanhan liiton lääkkeeseen. No ne toimi jo niin hyvin, että syön niitä lääkkeitä tänäkin päivänä. No tuohon aikaan sitten koitin käydä siellä kuntouttavassa työtoiminnassa. Muistan kuinka olin alkuun innoissani ja yhdelle kaverille siitä sanoinkin. Hän sanoi, että sulla kestää pää kaksi kuukautta ja sitten se leviää siellä. Hän itse oli käynyt siellä ajamassa omat olonsa huonommaksi. Kaveri oli oikeassa, tasan kaksi kuukautta myöhemmin tuli stoppi siihen. Sitä ennen olin oksentanut joka aamu ennen "töihin" lähtöä, mutta viikonloppuisin tuota oksentelua ei ollut ollenkaan. Eli ihan selvästi johtui tuosta paikasta missä kävin. Paikka totteli silloin nimea KASKI. En tiedä meneekö edelleen tuolla nimellä kyseinen paikka, mutta itselle se ei käynyt ollenkaan. Jos olin tuonne mentäessä jo masentunut ja harhainen, niin kaikki nämä + fyysiset oireet lisääntyi ja voimistui tuolla käydessäni. No lopulta sain sairaslomaa enkä sen jälkeen enää koskaan palannut kyseiseen puljuun. Kasken mielestä sairasloma ei edesauta minun kuntoutumista, sanoin, että tämä teidän paikka se vasta ei autakaan minun paranemista vaan täysin päinvastoin. Sairaslomalle jääminen oli parasta mitä minulle tapahtui silloin. Se helpotti mun oloa ihan hirveästi ja oksentelukin loppui kuin seinään. No KELAn lääkäri, jota kukaan ei ole koskaan tavannut face2face, oli sitä mieltä, että olin työkuntoinen ja näin ollen jäi saamatta 5kk sairaslomarahat (siihen aikaan +2000€) yli vuoden kestäneestä valituksesta huolimatta.

o-DEPRESSION-facebook.jpg

No siinä pieni tosi tarina, mutta mennään nyt näihin oireisiin mitä minulla on vuosien aikana diagnisoitu, Tuolloin 2006 minulla todettiin keskivaikea masennus (F32.1) sekä määrittelemätön harhaluuloisuushäiriö (F22.9), eli psykoosisairaus. Jälkimmäiseen ei koskaan saatu selvyyttä, johtuiko minun harhat aikaisemmasta huumeiden käytöstä vai mistä. No joka tapauksesta olen kärsinyt noista harhoista jostain vuodesta 2005 saakka eli sellaiset 10 vuotta. Tietysti tänä päivänä harhailut on vähissä lääkityksen ansiosta. Peratsin 4mg x 2 per päivä on pitänyt harhailut poissa. Tosin niitäkin toisinaan esiintyy edelleen, lähinnä silloin jos olen nukkunut aivan liian vähän (minulla se vähimmäisvaatimus on 8h yöunet), mutta onneksi silti aika vähän on ollut. Tuo tauti nimittäin on omista mt-ongelmista se kaikista eniten päätä hajoittava tauti. Se epäluuloisuus ja harhaisuus on meinannut kyllä tehdä lopun minun elämästä aikoinaan niin monesti, etten itsekään enää pysy laskuissa perässä. Sitten tuota esiintyy tänä päivänä silloin jos olen ollut ns. sisällä pitkän tovin käymättä missään, niin sen jälkeen se ns. ensimmäinen käynti esim. kaupassa voi aiheuttaa kuumotusta ja epäluuloisuutta.

Masennus on seurannut minua ja minun elämää sen kymmenen vuotta ainakin. Lääkkeitä olen syönyt säännöllisesti vuodesta 2006 saakka ja matkan aikana on ollut lääkkeitä päällä pahimmillaan viittä eri sorttia. Nyt on "vain" neljä, kun Levozinin (määrättiin unettomuuteen v. 2008 tai 2009) sain ajettua alas tuossa yli kuukausi sitten. Viimeisin mt-puolen ongelmista tullut diagnoosi on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (F41.1) johon sain Lyrican reilut 5 vuotta sitten. Ja lääke on tautiin auttanut erittäin hyvin. Tosin mulla on annostus tuohon tosi vahva (yli yleisesti pidetyn maksimin). Samalla se ehkäisee hermosärkyjä. Masennukseen lääkkeeksi on määrätty aikoja sitten Mirtazapin 30mg, jonka otan illalla ennen nukkumaan menoa. Se antaa unta samalla ja auttaa seuraavana päivänä masennusoireisiin. Tai itseasiassa viimeisin diagnoosi onkin muutaman vuoden takaa (olisiko ollut vuosi 2012 tai 2011), sosiaalisten tilanteiden pelko (F40.1) johon lääkkeeksi määrättiin Citalopram. Listaanpa alle mitä oireita on todettu ja mitä lääkettä siihen on, niin tulee selkeämmäksi:

Keskivaikea masennus (F32.1) - Lääkkeeksi Mirtazapin 30mg (illalla) - Todettu ensimmäisen kerran v. 2006

Määrittelemätön harhaluuloisuushäiriö (F22.9) - Lääkkeeksi Peratsin 4mg x 2 (aamulla + päivällä) - Todettu v. 2006

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (F41.1) - Lääkkeeksi Lyrica 300mg x 3 (aamulla + päivällä) - Todettu v. 2010

Sosiaalisten tilanteiden pelko (F40.1) - Lääkkeeksi Citalopram 10mg (päivällä) - Todettu v. 2011 tai 2012

wpid-GETTYH102910DietPillsStock.jpg

Olen elämäni aikana kärsinyt siis eri mielenterveysongelmista ja koskaan ei oikein osattu lääkäreiden puolelta sanoa, mistä nuo ongelmat johtuivat. Mietittiin huumeiden vaikutusta ja johtuiko esim. tuo itselle se pahin eli harhaluuloisuushäiriö huumeista vai eikö. Kun itse kelaa asiaa, niin se on ihan fifty-sixty johtuuko huumeiden käytöstä vai ei. No johtui tai ei, ne on seurannut minua joka paikkaan elämässä. Tunteista suurin mitä olen näiden asioiden tiimoilta kokenut, on ollut häpeä. Oli vaikeaa myöntää muille ongelmansa, kun ei pystynyt itsellekään myöntämään. Jossain vaiheessa se antautuminen asialle tapahtui ja hyväksyin ongelmani, sitten oli helpompi myöntää muillekin. Ja puhuminen on auttanut minua muutenkin, sen tajusin silloin ensimmäisellä mtt-rumballa ja sen jälkeen olen koittanut puhumalla helpottaa omaa oloa. Ja onhan se helpottanutkin. Kaikilla se puhuminen ei auta, mutta minä kuulun niihin ihmisiin jolla se auttaa. Ja nyt, kun tästä puhun tässä ns. kaikkien edessä, helpotusta tapahtuu taas. Joskus silloin 1.5 vuotta sitten, kun päätin olla avoin ja rehellinen ja perustin tämän blogin, kertoakseni ihmisille kaiken mitä olen kokenut, tuntenut, nähnyt ja kuullut, toivoin, että ihmiset jotka samoja asioita on käynyt läpi ja käy edelleen, saisi vertaistukea tästä. Olenhan minä mielenterveysongelmistani ennenkin täällä kirjoittanut, mutta pääasiassa sivulauseissa. Niinpä ajattelin nyt pureutua tarkemmin näihin juttuihin. Aihe on osin edelleen jonkinlainen tabu, josta ihmiset ei yksinkertaisesti uskalla puhua, koska pelätään leimautumista hulluksi jne. Siksi kannustankin nyt jokaista olemaan avoin ja rehellinen, ensin itselle, niin sitten pystyy olemaan muillekin. Asiassa ei ole mitään häpeämistä. Näistä samoista ongelmista kärsii pelkästään Suomessa sadattuhannet ihmiset. Miettikään miten moni, et siis ole yksin näiden asioiden kanssa. Kun puhut muille, huomaat miten se helpottaa omaa oloa, kun tavallaan "kaikki tietää" niin ei tarvitse salata mitään. Ja miten paljon se helpottaa omaa oloa, kun ei tarvitse salata. Se kuitenkin vie energiaa ja voimia tosi paljon. Ihminen ei välttämättä edes tiedosta sitä, miten iso kuormitus se on, kun joutuu salailemaan asioita häpeä hiipiessä samalla kylään. Se on tosi kuluttavaa.

Minä olen palannut ihmiseksi oikealla lääkityksellä ja terapialla. Olen pystynyt olemaan oma itseni, koska olen puhunut omista ongelmista avoimesti. Kun takki on auki ja mitään ei piilottele, on siinä alasti kaikkien edessä. Kukaan tuskin tuomitsee vaikka sitäkin siinä pelkää. Niin pelkäsin minäkin, mutta loppujen lopuksi turhaan. Sen sijaan, että olisi tullut paskaa niskaan (miksi edes tulisi?), on tullut rohkaisevia kommentteja ja sanottu rohkeaksi. Itse en ole ajatellut asiaa siten, että olisin jotenkin rohkea, kun kerron näistä, mutta kyllähän siinä totuuden siemen kieltämättä on.

Toivoisin ihmisten pystyvän puhumaan kipeistäkin asioista, sillä ei siitä seuraa mitään pahaa. Ihmiset kyllä ymmärtää ja sitä empatiantajua on lähes jokaisella. Ei kukaan ketään tuomitse vaikka sitä monesti siinä pelkääkin. Turhaan. Ole avoin, rohkaistu puhumaan kipeistäkin jutuista. Tulet huomaamaan, että saat siitä helpotusta. Se pelkkä salailu ja peittely jo syö ihmistä tosi lujaa. Ja muista, kukaan ei ole täydellinen. Jokaisessa meissä on virheitä, mutta juuri ne tekee sinusta yksilön, jota toista samanlaista ei ole missään. Siksi sinä olet uniikki kaikkine virheinisi, älä häpeä itseäsi ja virheitäsi. Niitä on jokaisessa meissä.

Minä kärsin masennuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistuksesta ja harhaluuloisuudesta. Olen sujut itseni kanssa ja koitan käsitellä näitä ongelmia joka päivä, vaikka toisinaan se onkin vaikeaa. Terapiassa en ole käynyt nyt pariin vuoteen, mutta olen saanut esim. tänne kirjoittamisesta niin paljon, että se on itsessään ollut sitä terapiaa ja prosessoimista. Olen edelleen prosessissa ja käsittelen elämäni varrella olleita juttuja sekä tämän päivän ongelmia mm. tänne kirjoittamisella. Ja se on auttanut tosi paljon vaikka kipeitäkin juttuja on käyty läpi, ne on kuitenkin pitänyt käydä jossain vaiheessa joka tapauksessa läpi, sillä muuten niistä ei pääse yli. Siksi olen sitä tehnyt avoimesti ja rehellisesti, sillä turha tässä on mitään totuuksia muunnella, sehän olisi omaan jalkaan ampumista ja itsensä kusettamista. Mitä minä siitä silloin hyötyisin? Niin, en mitään.

Mielenterveysonegelmat - Niissä ei ole mitään häpeämistä. Näistä pitää pystyä puhumaan. Terapiassa tms käymisessä ei ole mitään hävettävää ja miksi edes olisi? Siinähän ihminen yrittää parantua, auttaa itseään, kun käy hoidossa. Silloinhan se on erittäin positiivinen asia. Liian moni jättää hakeutumatta hoitoon ja sitten ne kiikkuu autotallin katossa. Siinä ei ole mitään positiivista. Kenenkään ei pidä ajaa itseään siihen tilaan, apua on kyllä Suomessa saatavilla jos sitä on vain suostuvainen ottamaan vastaan.