Edellisessä kirjoituksessa tästä jo viitteitä annoin, että tästä reissusta lienee hyvä kirjoittaa. Me lähdettiin Helsinkiin vuosi sitten lokakuun puolivälin seutuja. Se oli mun "paluu rikospaikalle" jos näin voisi sanoa, meninhän ensimmäistä kertaa neljään vuoteen etelään, paikkaan, jossa vietin lopulta elämäni synkimmät vuodet. Nämä oli ne vuodet Vantaan Hakunilassa (2007 - 2010), vaikka Haksissa itsessään ei mun mielestä mitään vikaa ollut, hyvin sopeuduin joukkoon, mutta se silloinen elämäntyyli oli viedä minut lopulta hautaan.

HPIM1267.jpg

Kuva otettu pirinvetoiltana Hakunilan huoltoaseman pihasta ja päivämäärä näkyykin tuossa

Selvisin kuitenkin ja neljään vuoteen en voinut mennä etelään, en vain yksinkertaisesti pystynyt huonojen muistojen ja -kokemusten takia. Pelkkä ajatus menosta tuonne ilmansuunnalle sai minut erittäin ahdistuneeksi. No neljä vuotta se kesti, kunnes avopuolison kanssa päätettiin, että nyt voitaisiin mennä. Puoliso lupasi minulle joskus kesän aikana, että hän vie minut Jokereiden matsiin ja tuon lupauksen lunastus tapahtui sitten lokakuussa 2014. Etsittiin sellainen viikonloppu mihin sattuisi kaksi matsia Hartwall Arenalla. Sellainen sitten löytyi, oli peli perjantaina ja peli sunnuntaina. Perjantai tarkoitti sitä, että hyvissä ajoin pitä lähteä, alkoihan matsi kello 18:30 ja meillä menisi ajaessa helposti viisi, kuusi jopa seitsemän tuntia. En nyt muista paljon sitä aikaa meni, mutta ehdittiin kuitenkin valmiiksi ostettujen lippujen kera sivukatsomopaikoille. Siellä hieman ylempänä ne paikat taisi olla. Ilta meni hyvin, Jokerit voitti Barys Astanan 4-2 tutun tehotrion siivittämänä; Moses laukoi tehot 2+1 ja Omark tehoili 0+3 edestä. Ja nähtiinpä ottelussa kosintakin (linkki IL:n uutiseen), kun jumbotaululle tuli kesken ensimmäisen erän kuva pariskunnasta jossa kysyttiin "We are (going to be) Mr. and Mrs. D'Hondt". 10500 päinen yleisö pidätti hengitystään vastauksessa ja kyllä, täysin yllättynyt nainen sanoi kyllä ja tämän palkitsi koko yleisö raikuvin aplodein. Siinä se ilta meni nauttiessa huikeasta tunnelmasta, edellisestä Jokereiden kotiottelusta missä itse olin paikalla, oli vierähtänyt helposti jo 4,5 - 5v. Olin fiiliksissä. Todellakin.

Lauantaista en juuri muista mitä tehtiin, oltiin joka tapauksessa mun suosikkisedän luona tuona viikonloppuna yötä ja jos jotain pitäisi veikata, niin ollaan vaan kierrelty pitkin Helsinkiä. Mutta se sunnuntai. Se oli tiedossa, että siitä päivästä tulee raskas. Ja jännitystä hommaan toi tieto siitä, että hirveä lumimyräkkä on saapunut Suomeen (tästä taisi äitini soittaa jo la) ja, koska A) peli alkoi kello 16:00, meillä menisi yöhön saakka saapua takaisin Joensuuhun ja B) se kaikista pahin asia, meillä oli kesärenkaat autossa...

Peli meni miten meni, vieraaksi saapunut Salavat Julajev suomalaisten johdolla kyykytti narrinippua lukemin 2-4 ja kello hiersi jo lähellä seitsemää, kun päästiin Arenalta pois. Ei sitä vielä siinä tiennyt mihin kuseen sitä joutuukaan mitä lähemmäs päästään kotia. Oli jo pimeää, meillä kesärenkaat alla, mutta etelässä keli oli vain vesisateinen. Mikäpäs siinä sitten, puolet matkassa meni hyvin, ei pienintäkään ongelmaa. Äitini soitteli koko su ja oli sitä mieltä, että onkohan meidän viisasta lähteä tuona sunnuntaina tulemaan kohti Pohjois-Karjalaa. No vähän pakko, koska puolisolla odotti maanantaina työpäivä. Toki me sitä mietittiin, että jos soittaisi kustannuspaikalle ja kertoisi tämän, että ei voi tulla tänään töihin, koska sää oli sairas suoraan sanoen. No jostain muistamattomasta syystä kuitenkin me lähdettiin tosiaan ajelemaan kohti Joensuuta. Kello oli varmasti 19 ennenkuin päästiin kehälle. Oli pimeää, sateinen keli. joka jo itsessään toi toki pienoisen lisähaasteen. Ei toki pelkän vesisateen kanssa ajaminen mikään erikoinen temppu ole, mutta kyllä siinä saa entisestään tarkempi olla, varsinkin kun oli pimeää myös. Mieluummin sitä ajaisi kuivassa kelissä, mutta kun ei voi valita, on mentävä siinä kelissä minkä luontoäiti meille suo sillä hetkellä.

Yksi pahimmista painajaisista alkoi, kun puoliväli oli ylitetty

Me silloin perjantaina lähtiessä ei tiedetty ollenkaan, että sunnuntaina saattaisi sellainen keli olla mikä lopulta oli. Äiti hätäili koko ajan, se pelkäsi luonnollisesti, että pysytäänkö tiellä. Kuulemma Joensuussa satoi lunta (räntää) erittäin lujaa ja ajokeli oli todella surkea. Siinä sitten luonnollisesti odotti ihan kauheaa keliä ja valitettavasti asia oli myös näin. Tämä alkoi hahmottumaan mulle ja puolisolleni siinä puolivälin tienoilla. Jossain Lappeenrannan seudulla keli muuttui ihan kauheaksi. Satoi lunta/räntää vaakatasossa koko ajan, ja ihan täysillä. Sitä tuli niin paljon, että siinä pimeässä luuli olevansa avaruudessa, ajoi sitten pitkät päällä tai lyhyet. Tosin pitkät päällä ei pystynyt ollenkaan ajamaan, siitä ei yksinkertaisesti tullut mitään, joten oli lyhyet päällä ajettava, eikä se herkkua ollut. Löysinpä uutisenkin tuolta päivältä, voit lukea sen tästä.

R%C3%A4nt%C3%A4sade.jpg

Näkyvyys oli tämä koko sen neljän tunnin ajan ja tienpinta tuollainen koko matkalta. Siinä oli "kiva" kesäkumeilla taiteilla (kuva ei ole minun ottama)

Jos olen joskus ajellut kaatosateessa ns. Bermuda kolmio reissun (linkki kirjoitukseen), oli tämä vähintään yhtä vaikea tilanne. Kun tajusi siinä, että meidän renkaat ei pidä ja matkaa on puolet jäljellä (+200km), tajusi, että tästä tuskin tulee mitään hyvää seuraamaan, Voi kettu, että pelkäsin sen loppumatkan! Muistan kuinka meillä vielä huumori pelasi ensimmäisen puoliskon aikana, hymy hyytyi lähes välittömästi, kun saavuttiin valkeana olevalle maa-alueelle. Ja sitä lumentuloa riitti ja riitti ja riitti. Eikä se loppunut missään vaiheessa. Jos ajatellaan, että jos oikein luihakkaasti vetäisee Joensuu - Helsinki välin, se menee neljään tuntiin, toki siihen saa työntää ilman taukoja, mutta mahdollinen. Niin tämän lopun hieman reilun 200:n kilometrin pätkälle (mapsin mukaan 234km ja ajoajaksi noin 2,5h) me saatiin tuhlattua yli neljä tuntia aikaa. Se tekee keskituntivauhdiksi 50km/h. Ja kovempaa ei yksinkertaisesti uskaltanut eikä voinut ajaa. Heti jos vauhti nousi esim. 60km/h, tuntui, että hetkenä minä hyvänsä lähtee auto lapasesta ja kun tuli vastaan henkilöauto, vauhti tippui alle 40km/h ja kun vastaan tuli rekka tms, vauhti tippui lähes nollaan. Pelotti ihan vitusti, koko tuon yli neljän tunnin ajan. Meillä oli vielä akut puhelimesta lopussa, kummaltakin, äiti helvetin huolissaan ja sanoi, että menee koko yö valvoessa, kun sitäkin pelottaa. Meidän piti pitää äitini kärryillä missä aina mentiin, noin tunnin välein aina viesti laitettiin, että nyt ollaan tässä ja tässä jne. Mutta se tunne, kun tajuaa, että lasti on erittäin arvokas (puolisoni) ja ajokeli on ihan luokaton, on tämä auto saatava vaikka kävelyvauhdilla Joensuuhun. Kello kävi ja kävi, väsytti, mutta väsymykselle ei voinut antaa sijaa. Oli pilkkopimeää, lumisade tuli vaaka-asennossa, näkyvyys ihan surkea, kesäkumit alla jotka vielä sellaiset, että syksyn ajelee maksimissaan ja sitten joutaa ns. takakäteen. Eli aika huonot kumit kaiken lisäksi. Voi jumalauta sitä meininkiä ja menoa. Yli neljä tuntia me sahattiin tuota todellista painajaista, mun täytyi keskittyä 110% siihen mitä olin tekemässä. Halusin meidät ehjänä perille, en voinut antaa väsymykselle sijaa enkä voinut tehdä muuta kuin sen, minkä olen oppinut autolla ajosta ja sen hallinnasta niinä reiluna 10:nä vuotena minkä olen ajokortin omistanut. Jännitys ja etenkin stressi nousi ihan omiin lukemiinsa, mutta niillekään ei voinut antaa liikaa sijaa. Ainoa mitä oikeastaan sain suustani ulos noina pitkinä tunteina, oli lähinnä noituminen siitä, että nyt ollaan todella kusessa ja pahassa paikassa. Toki toin tunnetilani monesti esille, puoliso koitti vain rauhoitella ja sanoi monta kertaa, että "minä tiedän, että sinä saat meidät ehjänä perille". Se luonnollisesti aina vähäksi aikaa rauhoitti mieltä, mutta pään sisäinen paniikki oli koko ajan läsnä. Voi taivaan vallat sitä pelon määrää mikä pään sisällä oli! Se oli ihan hullua, sairasta ja äärimmäisen pelottavaa. Tieosuudet Lappeenrannan ja Joensuun välillä oli suurimmalti osin valaisemattomia, eli siellä piti vetää pilkkopimeässä lyhyet päällä, voitte kuvitella miten se pelkästään silmille teki. Huh huh!

Ja voi sitä helpotuksen määrää, kun huomasi tulleensa Joensuun alueelle ja, että kohta helpottaa, tulee katuvalot ja se itsessään helpottaa huomattavasti. Siinä sitä sitten rullattiin viittäkymppiä lumimyrskyn keskiössä ja joka minuutti päästiin lähemmäs ja lähemmäs. Muistan kuinka olo alkoi helpottua ja stressi laskea, kun päästiin ihan Joensuun keskustan tuntumaan ja oltiin enää muutaman kilometrin päässä Rantakylästä. Ja se tunne, kun sai auton parkkiruutuun, auton kiinni ja oltiin elossa. Kello oli muuten tässä vaiheessa päälle 02:00 yöllä. Mutta se suurin paineen helpotus tuli siinä vaiheessa, kun sai kamat sisälle, oven kiinni ja istui hetkeksi sohvalle miettimään, mitä kaikkea oli juuri tapahtunut. Tai mistä selvittiin ehjin nahoin. Taisi siinä stressin lauetessa mennä vielä pienoinen tovi ennenkuin sai unenpäästä kiinni.

Mutta me tultiin ehjänä kotiin, pitkän ajon jälkeen. Tuon reissun muistanen vielä pitkään, oli se sen verran tiukka se tilanne.