Niin. Mitä on elämä raitistuneen entisen narkomaanin kanssa? Tästä minulla ei ollut aavistustakaan, ennen kuin tapasin avopuolisoni. Minulla ei ylipäänsä ollut aavistustakaan siitä, mitä narkomaanin elämä voi olla, muuta kuin se, minkä olin lehdistä ja kirjoista (mm. Deborah Spungenin Nancy) lukenut. Ja sitten tulit sinä. Itse olen elänyt varsin suojattua elämää, ainoa päihde, jonka kanssa olin tekemisissä oli alkoholi. Olin naimisissa, en kuitenkaan onnellinen. Minulla on kaksi lasta ja nyt kolmas tulossa. 

Mikä minut sitten sai hyppäämään tuntemattomaan?

Sen nimittäin nimenomaan tein. Hyppäsin ja vielä pää edellä. Tarinamme alku ei ollut ehkä se tavanomaisin, Facebookista se lähti. Tai tiesinhän minä hänet jo yläasteelta ja siellä hän kuului porukkaan, joka minua kiusasi, tosin hän oli lähinnä vain se sivustakatsoja. Facebookissa aloin sitten kysellä, että muistaako hän minua ja sitten jokin aika siitä eteenpäin ostin häneltä jonkin DVD-levyn. Levynhakureissu kestikin sitten jonkin aikaa, juteltiin parkkipaikalla varmaankin yli tunti. Käytiin läpi entisiä ja nykyisiä tuttuja, selviteltiin mitä kummallekin kuuluu jne. Siitä meni sitten jonkin aikaa, kun ostin häneltä taas jonkin leffan ja sama toistui, tosin sillä kertaa sateessa. Tuon jälkeen päätin sen kaveripyynnön laittaa Facebookissa ja vuoden 2013 loppuun mennessä viestejä siellä olikin vaihdettu lähemmäs 15 000. Eli aika tiiviisti, sanoisin. Juttuun kuuluu vielä väärälle päivälle ostettu junalippu ja kyyditseminen Nurmekseen joulun 2013 alla, jolloin sitten vihdoin rohkaisin itseni ja sanoin hänelle, että mulla on sellainen olo, että tästä vois tulla jotain muutakin. Valehtelin syksyn aikana itsellenikin, etten olisi ollut rakastumassa, mutta niinhän siinä kävi sitten kuitenkin lopulta ja se oli pakko tunnustaa.

Vuoden 2014 alussa muutin pois ex-miehen ja lasten luota, lasten oli parempi jäädä sinne missä olivat, itse olin muuttamassa yksiöön uuteen kaupunkiin ja lapset olivat tottuneet asumaan maalla, joten olisi ollut suoranaista kiusantekoa lapsia kohtaan ottaa heidät mukaan täysin uuteen elämään. Tällä tavalla heidän elämäänsä jäi edes jonkinlaista pysyvyyttä. Ja siitä tämä meidän juttu sitten oikeastaan vasta lähti... 

Mutta palatakseni siihen, miksi hyppäsin pois, siitä tutusta ja turvallisesta...

Puhuimme kaikesta. Ihan kaikesta. Avopuolisoni kosketti sieluani tavalla, jolla ei kukaan ennen ikinä ollut sitä koskettanut. Sen hän tekee edelleenkin. Olen hänen edessään aivan raaka, aivan paljas ja hän näkee minut aivan eri lailla kuin kukaan muu. Hän ei katso ohi vaan hän katsoo kohti. Tiedättekö sen tunteen, kun toisen edessä on aivan vereslihalla?

Sain tietää hänen taustastaan melko aikaisessa vaiheessa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmistä ei pidä tuomita menneisyyden takia, vaan katsoa häntä sinä ihmisenä, joka hän on tänä päivänä. Antaa jokaiselle mahdollisuus, koska uskon siihen, että pohjimmiltaan niissä pahimmissakin on jotain hyvää. Tämän takia en siis hänen taustaansa mitenkään säikähtänyt, mutta en myöskään tiennyt mitä se käytännössä tarkoittaa, että on narkannut elämästään kymmenen vuotta ja ollut kuivilla muutaman. Näin edessäni ihmisen, joka oli kokenut kovia, jonka elämä oli mennyt täysin eri raiteita kuin omani. Tai oikeastaan on väärin sanoa, että näin ihmisen... näin sielun. 

No, siinä sitten opeteltiin seurustelua puolin ja toisin. Hän oli ollut kolme vuotta yksin ja minä taas suhteessa, joten voitte uskoa että yhteentörmäyksiä tuli oman ajan ja hellyydentarpeen osalta. Kumpikin antoi toiselle aikaa, koska tämä oli totuttelua molemmille. 

Ensimmäinen konkreettinen, käsinkosketeltava asia, josta huomasi, että hän on narkannut, oli se lääkkeiden määrä. Kourallinen aamuisin (noin kärjistettynä) ja erinäisiä nappeja pitkin päivää. Nämä siis toki lääkärin määräämiä, ettei nyt vaan tule väärinkäsityksiä. Isolta osin mielialalääkitystä ja/tai mielen ongelmia ehkäisevää lääkitystä. Ja totta on, että moni ei-entinen-narkkarikin vetää isoja määriä lääkkeitä, mutta noissa lähinnä huomion kiinnitti se, mihin lääkkeet oli määrätty. 

Seuraava vähemmän konkreettinen asia, josta hän kirjoittikin edellisessä blogikirjoituksessaan, on se vääristynyt miehuus, josta vielä nykypäivässäkin on jäänteitä. Luonnollisestikin, jos jotain ajatusmallia työstää päähänsä viisitoista vuotta, niin väkisinkin se jää sinne taustalle pyörimään, vaikka kyseisestä maailmasta muuten olisikin irti. Joihinkin asioihin väkivallalla vastaaminen tuntui olevan ainoa keino, joskaan ei konkreettisesti vaan vain puheissa. Poliisi on kaikkea muuta kuin ystävä. Tosin tämä taitaa olla asian laita monen muunkin ihmisen kohdalla. Yhteiskunta ei ollut koskaan tukenut riittävästi. Tätäkään näkökulmaa en ihmettele. Joinakin hetkinä puheesta kuultaa läpi myöskin se, miten hienoa huumehöyryinen elämä toisaalta oli ollut. Hän ei nimenomaan hehkuta sitä millään lailla, mutta asian voisi ilmaista ehkä niin, että silmiin syttyy tietynlainen loiste, kun hän kertoo sekoilureissuistaan, mutta tämä vain toisinaan. Kun noita juttuja miettii omalle kohdalle, niin pääosin voin ymmärtää sen, kun hän sanoo, että loppuajasta huumeiden vetäminen kävi työstä. En ihmettele. Nousut, laskut, mistä lisää ainetta- lienee melkoinen ikiliikkuja. 

Tämän lisäksi itsekin joudun joskus miettimään, mitä hän päässään pyörittelee. En mitenkään pääse hänen "päänsä sisään", jos näin voidaan sanoa. Sitten, kun hän myöhemmin puhuu asioista yllätyn joskus siitä, millaisia asioita hän päässään on pyöritellyt. Sitä ei nimittäin hänen kasvoistaan aina näe, millainen tunnemyllerrys sisällä kiertää. Tämä taito on myöskin peruja menneisyydestä, tuskin huumekuvioissa on tunteiden näyttäminen ollut ainakaan liian hyvästä, vaan ne on pitänyt piilottaa. Toisaalta myös huumeet ovat piilottaneet ihmisen, itseltäänkin. 

Mutta ehkä se suurin asia, mikä tässä on matkan varrella tullut on se, että miten arvottomana hän toisinaan itseään pitää. Miten paskana ihmisenä, miten sellaisena, joka ei ole koskaan tehnyt elämässään mitään oikein. Miten ei ole saavuttanut mitään, miten mikään ei ole onnistunut. Että eihän hän ansaitse onnea, sen jälkeen mitä kaikkea paskaa on menneisyydessään tehnyt. Huumeiden mukana myös omanarvontunto/itsetunto/itsearvostus on valunut johonkin kaivoon, ja niinä hetkinä kun tämä on päällimmäisenä, millään muulla ei ole mitään väliä. Niinä hetkinä en ole voinut muuta tehdä kuin kannustaa eteenpäin ja koettaa saada näkemään se hyvä mitä elämässä on. Ne ovat olleet niitä hetkiä, kun hän on vain halunnut paeta elämää, koska pakeneminen on se mitä hän myös narkatessaan teki, pakeni tätä maailmaa kun ei kestänyt tätä todellisuutta. Mitä tähän itsearvostukseen tulee, minun mielestäni hänen entinen terapeuttinsa on asian kiteyttänyt hyvin: "Helmi joka luuli itseään siaksi". Nimenomaan juuri sitä. Hänessä on niin valtavasti potentiaalia vaikka millaiseen elämään, tekemään elämässään vielä vaikka mitä. Toisinaan minun tehtäväni on auttaa häntä näkemään oma potentiaalinsa ja omat mahdollisuutensa. 


Millainen mies minulla on nyt? Minulla on mies, joka kantaa mukanaan osaa menneisyydestään, aina. Vaikka hän on tehnyt aivan valtavan työn käsitellessään menneisyyden haamuja, osa siitä kulkee hänen mukanaan. Kuolleita ystäviä ei voi unohtaa, eikä tarvitsekaan. Hän on nähnyt elämässään niin valtavan paljon asioita, etten pysty edes kuvittelemaan. Joten en yhtään ihmettele sitä, että jotkin asiat pyörivät mielessä eikä sitä koettua tuskaa ole helppoa muuttaa. En tarkoita nyt miestä, joka pyörisi menneisyydessään tai kaipaisi sinne takaisin. 
Minulla on mies, joka osaa katsoa tulevaisuuteen. Mies, jonka kokemukset ovat muokanneet hänestä sen mitä hän on tänä päivänä. Hän on yksi vahvimmista tuntemistani ihmisistä ja ehdottomasti yksi viisaimmista. Oma viisauteni on peräisin kirjoista, hänen viisautensa on sitä "oikeaa" viisautta, mitä ei kirjoista lueta. Sellaista viisautta minä arvostan yli kaiken. Hän on myös opettanut minulle valtavasti luopumisesta ja irtipäästämisestä, siitä, miten elämän ei aina tarvitse olla niin vakavaa. 

Minulla on myös mies, joka kokee jonkinasteisia paineita siitä, että pitäisi olla "normaali", että hänen olisi pitänyt saavuttaa se, mitä monilla ikäisillämme on. Hän on kuitenkin ainutlaatuinen tarinansa kanssa, hänen elämänsä on ainutlaatuista. Kenenkään meistä elämä ei mene samaan muottiin, koskaan. 

Tähän loppuun voisin tiivistää: Mulla on mies, jota rakastan koko sydämestäni ja sielustani. Mies, jonka arvet tekee hänestä vaan kauniimman. Mies, jonka rinnalla tahdon lopun elämääni viettää. Mies, jota ilman en voisi kuvitella enää eläväni. 

Joten kiitos, kun olet olemassa. Kiitos, kun kuljet rinnallani, vaikka se ei varmasti välillä ole helppoa. Kiitos, kun saan kantaa lastasi sydämeni alla. 

Rakastan sua.

PS. Kiitos J, kun olit paikalla silloin, kun rekkakolari meinasi viedä tämän miehen elämältä. Kaikkea hyvää sinne missä ikinä oletkin.