Kärsin esiteininä ja myöhemmin teininä erittäin vääristyneestä mielikuvasta siitä, mitä miehuus on. Siinä missä "normaalit" kanssaihmiset haaveilivat koulutuksista, jostain hienosta ammatista, perheestä ja sen sellaisista ns. normaaleista asioista, minä haaveilin vankilaan menosta. Oikeasti. Mun päässä oli joku ratas pahasti epäkunnossa, koska mulle se "kova jätkä" oli sitä, että pitää istua linnassa muutama vuosi, muuten et ole mies etkä mikään. Tähän oli varmasti monia syitä. Ehkä parhaiten mieleen tulee Music TV:n gangstarap-videot, joissa nämä gangsterin näköiset rap-artistit heiluivat kultaa kädet ja kaulat täynnä, oli rahanippuja, huumeita joidenka vetäminen oli siistiä ja aseita, sekä tietysti paljon kauniita naisia sekä ns. low-rider autoja. Siellä missä silloin asuin ylä-asteen aikoina (Nurmes), ei kyseinen kanava edes näkynyt, mutta Joensuussapa äidin luona näkyi. Silloin oli kovassa käytössä VHS-nauhurit, kun hikipäissään näitä gangstavideoita nauhoittelin. Ja voi sitä onnea, kun Jyrkissä sattui rap-video tulemaan. Mulla oli aina kasetti valmiustilassa, aina. Sitten näitä kasettikokoelmia hyllytettiin omassa huoneessa ja päivittäin tuli katsottua joku video, ellei jopa koko 3h - 4h kasetti. Nämä rap-videot loi mun päähän illuusion siitä, että täytää olla aseita ja huumeita ja istunut linnassa, jotta voi saada hienoja autoja, paljon rahaa ja naisia. Mun silmissä ne marijointit näytti hienolta, tai ne valkoiset viivat lasipöydällä, isojen setelinippujen vieressä. Se kokonaisuus vain toimi liian hyvin. Olin, en mainoksien, vaan rapin uhri (jos näin voi sanoa). "Gangsta rap made me do it" laulaa Ice Cube hittivideollaan. Ja tuo on niin totta. Se teki minusta rikollisuutta ja huumeita ihannoivat miehen alun. Huumeet, väkivalta ja raha; sen pahuuden pyhä kolminaisuus. Ja totta kai näillä videoilla vihattiin kyttiä. Ja miten siistiä oli kuulla, että aikansa rap-ikoni Tupac Shakur oli ampunut kahta poliisia päin, osuen myös niihin, joutumatta kuitenkaan linnaan edes siitä. Tämä tempaus mikä Atlantassa sattui vain vahvisti Tupacin gangsta imagoa. Se loi mielleyhtymän ihmisten päähän, että Shakur myös elää niinkuin räpeissään laulaa. Ja toki niin myös osaltaan olikin. Hän eli niinkuin räppäsi ja se koituin myöhemmin nuoren miehen kohtaloksi. Itse halusin samaa; halusin vihata kyttiä, halusin aseen ja huumeita. Sekä tietysti naisia. Halusin elää elämääni samalla lailla kuin nämä ghetosta musiikkivideoille ja moottoritien ohituskaistalle päässeet esikuvani. Ne videot oli coolia. Se oli coolia, kun kyttää hakattiin biiseissä. Se kaikki oli coolia. Ja se kaikki jäi vähän niinkuin päälle, minulla.


Aloin vihata yhteiskuntaa, poliiseja sekä kaikkea vääryyttä mitä näin ja koin. Olin heikompien puolella tai sellaisten joidenka huomasin olevan vaikeuksissa jonkin naurettavan asian suhteen, kuten vaikkapa ihonvärin tai pukeutumisen takia. Loin samalla minä vastaan maailma -asetelman pääni sisään. Minä olin se heikompi tai minun kaverit oli, en sietänyt sitä. Ja poliisi oli paha, ei niihin voinut luottaa.


Myöhemmässä vaiheessa "uraani" tajusin, ettei tämä ehkä enää niin siistiä ollutkaan. Vihani kaikkea kohtaan oli kasvanut suureksi, mm. äitini sanoi pelkäävänsä minun vihan määrää ja sitä, että jos se purkaantuu, niin mitä sitten tapahtuu? Sanoin pelkääväni itsekin sitä, koska en voi  tietää mitä sitten tapahtuu. Mutta. Jokusen vuoden kanannabista poltettuani ja humaluspäissäni ajauduttuani ihmeellisiin ja typeriin rikoksiin, aloin tajuamaan, että nyt muuten tuli ehdonalaista ja, että seuraavasta saattaa jo lusimaan joutua. En mä haluakaan. En mä jouda linnaan, koska muuten joutuisin olemaan erossa kavereistani sekä huumeiden käyttö vaikeutuisi. En halua olla irti mun huumeista. Niin aina kun ehdonalaisia paukkui, rauhotuin rikoksien suhteen. Ehkä tein jotain, mutta vain jotain sellaista mistä ei lusimaan joutuisi. Laskelmoin mitä mistäkin voi mulle kiinnijäädessä tulla ja niitä rikoksia uskalsin tehdä. Siksipä mun sakkojen määräkin yhdellä väliä oli nelinumeroinen summa euroja. Sekä rikoksista tulleet korvaukset päälle kasvatti miehuuttani samalla. Tunsin itseni mieheksi, koska minulla oli ehdollisia vankeustuomioita, käräjäoikeussali oli toinen kotini (äidin sanoin), käytin huumeita aivan liikaa ja tein niitä rikoksia, keikkoja. Olihan mulla autokin. Tosin se nyt ei mikään siisti kylläkään ollut, mutta kaara mikä kaara. Ja ne naiset. Niitäkin oli. Olin siis tehnyt ja saavuttanut lähes kaiken sen mistä unelmoin, vain se vankilaan meno jätätti eikä sitä rahaakaan ollut, tosin sen verran oli, että huumeita riitti.


Loin siis systemaattisesti itselleni tietynlaisen maineen. Toteutin niistä ysärin puolivälin krouvissa tulleista rap-videoista saatuja ohjeita ja tekoja. Vain siksi, että halusin olla mies. Olin oman maailmani ja vääristyneen illuusion vanki. Kuin kello mikä tikittää, yhtä varmasti toteutin näitä haaveita ja suunnitelmia ja vain siksi, että halusin olla mies. Ja onnistuin siinä, samalla huomaamatta juuri ollenkaan, miksi olin muuttumassa ja miksi lopulta muutuin. Kadotin itseni tuohon itseni luomaan maailmaan, jota kutsuin kolmanneksi maailmaksi. Maailmaksi, joka oli minun todellisuuteni. Maailmaksi, joka oli tuhota minut, joka oli tappaa minut. Mutta minä selvisin, kun pysähdyin miettimään. Miettimään sitä, että oliko tuo kaikki tämän arvoista? Vastasin, että ei se ollut. Mulla oli kiire kuolla jossa olin lähellä onnistua. Vain kovat jätkät, legendat kuolevat nuorina mahdollisimman mystisesti. Eihän ne muuten olisi legendoja. Halusin sitä samaa, mutta kun pysähdyin ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana, tajusin haluavanii jotain ihan muuta. Halusin elää. Ymmärsin vihdoin, että kaiken tuon yli menee itse elämä. Ei elämä ole sitä, että on huumeita, aseita, hienoja autoja, rahaa ja naisia ja, että sitten lopulta kuollaan nuorena väkivaltaisesti tai mystisesti. Olisiko tuon kaiken tavoitteleminen ja lopulta saavuttaminen ollut hienompaa kuin elossa pysyminen? Vanhaksi eläminen, onnellisesti vaimon ja lasten kanssa eläen? Onneksi löysin vastauksen mitä minä haluan tehdä.


Haluan elää.

I%20want%20to%20live.jpg