Niin. 8.9.2003 olisi pitänyt ilmottautua Lapinjärven siviilipalveluskeskukseen, mutta kun ei joutanut. Piti pöhistä pari viikkoa ja sitten vasta. Loviisan poliisi oli perässä, mutta ehdin kuin ehdinkin sivarikeskukseen ennen kiinnijäämistä.

Oli se sekin juttu taas. Sinä syksynä sitä piriä nyt vaan oli saatavilla ja eihän siitä voinut kieltäytyä, kun tarjottiin ja jonkun verran rahaakin oli. Olin ensimmäisen kerran koskenut amfetamiiniin noin vuosi takaperin (kesällä 2002). Silloin rakastuin kyseiseen aineeseen ja sitä juhlaa kesti pari vuotta ihan maksimissaan, sitten selvisi millaisesta paholaisen luomasta paskasta oli kyse. Mutta palataan syyskuuhun 2003.

Tiesin silloin, että sivari painaa päälle. Mutta olin hävitellyt laput missä tarkka päivä oli ja kun pää oli sekaisin kuin Haminan kaupunki, ei siinä tajunnut koko juttua lopulta ollenkaan. No piriä oli ja hauskaa samaten. En mä silleen tarkkaan muista mitä siinä tuli touhuttua, muuta kuin valvottua useita päiviä kerrallaan. Eipä siinä, ensimmäinen stintti kesti 3 vuorokautta, sitten yksi lepopäivä ja taas radalle 4:n vuorokauden verran. Jälleen lepopäivä ja sitten vielä 3 vuorokautta samoilla silmillä. Näin siinä meni semmoiset 12 päivää heiluessa ja samalla olisi pitänyt Lapinjärvellekin mennä. Mutta ehei, ei niin kauaa kun pää kestää pöhinää. Jo edesmennyt kaveri muuten valvoi tuona aikana kaksi viikkoa yhtä soittoa. Jokainen voi laskea montako tuntia tekee 14 vrk x 24h... Ihan vitusti. No laskin sen kuitenkin, 336 tuntia. Itse kykenin "parhaimmillaan" aikaa tarkalleen 100 tuntia valvomaan.

No se päivä milloin olisi pitänyt sivarikeskukseen mennä oli tosiaan 8.9.2003. 11.9.2003 tuli sitten postista etsintäkuulutuslappu. Itse toki olin toisella paikkakunnalla koko tuon ajan. Silloin päivällä mutsi soitti ja sanoi, että tuolta oli tullut postia, ja kysyi saako hän avata. No kielsin sen sitä tekemästä vedoten henkilökohtaiseen kirjeeseen johon muilla ei ole lupaa. Mulla taisi olla tuolloin se keskimmäinen stintti menossa eli 4:n vuorokauden valvojaiset ja en nyt muista tarkkaan monesko vuorokausi tuolloin oli menossa. Joka tapauksessa silloin yöllä, puolen yön aikoihin mutsi kuitenkin yllättäen soitti ja sanoi avanneesa sen kirjeen ja kertoi tästä etsintäkuulutuksesta. En yhtään muista mitä siinä pöhinäpäissäni selittelin, mutta sen vain muistan, että lupasin mennä sinne Lapinjärvelle "ihan kohta". Se "ihan kohta" oli nyt tällä(kin) kertaa hyvin häilyvä käsite, sillä 22.9.2003 sisäänkirjasin itseni sinne.

Ensimmäinen yliannostus huumeista

Tuon keskimmäisen eekoon aikana tapahtui tämä övereiden vetäminen. Oli muistaakseni neljäs yö menossa ja ajeltiin autolla taajaman tuntumassa. Pysähdyttiin erääseen paikkaan ja otettiin annokset jokainen ketä siinä oli mukana. Tai ainakin minä ja tämä edesmennyt kaveri otettiin reippaan laisesti piriä. Se toki on selvää, ainakin käyttäjille, että jos otat vaikkapa 0,2g annoksen, seuraavan pitää olla hieman isompi, muuten ei vaikuta toivotulla tavalla. Ei anna ns. nousuja. No siinä sitten vetäisin "pommilla" hirvittävän kokoisen piripallon (pommilla = laitetaan keskelle rizlaa annos kamaa ja suljetaan rizla siten, että siitä tulee ns pommin näköinen. Se sitten suuhun ja nielaisu ja esim. vettä perään. Vähän tähän tyyliin), oman arvion mukaan siinä oli piriä 0,8 - 1,0g edestä ja koska pallo oli todella iso, se jäi mulla kurkkuun kiinni. Tuli tilanne välittömästi. Meinasin ensiksi tukehtua siihen ja kun haparoin limpparia, jotta saisin sen liikkeelle siitä, nimenomaan alaspäin, niin se ehti aueta se piripommi siinä kurkussa ja lähti valumaan kurkkutorvea pitkin. Voi vittujen kevät miltä se tuntui! Poltteli aivan julmetusti ja tuntui, että koko rintalasta on tulessa. Sain sille limpparilla hieman vauhtia lisää, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Se olo siitä. En tiedä miten sain ajettua auton tukikohtaan, mutta sinne mentiin. Mulla koski joka vitun paikkaan, kipu oli täysin sietämätön. Maha oli eniten kipeä, kurkun lisäksi. Tuntui, että nytkö se kuolema tuli kylään. Siinä kaveri vielä vinkui koko ajan, että "heitä mut himaan nukkumaan", "nyt en pysty, mua koskee joka paikaan! En oikeasti nyt pysty!". Mietin erittäin vakavasti, että olisin mennyt terveyskeskukseen ambulanssilla, mutta menin sohvalle pitkälleen ja humps, valot sammui. Lähti taju. Näin käy, kun vetää överit. Piri vaikuttaakin päinvastaisesti, eli ei piristä vaan väsyttää.

Tämä kuva kuvaa täydellisesti tuota hetkeä                                            Näin siinä sitten kävi

Heräsin seuraavana aamuna ysin pintoja ylös. Aurinko lämmitti ikkunan takaa ja ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Pää oli aivan solmussa, en oikeastaan tajunnut mistään mitään. No kaveri huikkaa keittiönpöydän äärestä, että "tuuhan ottaa viivat, on jo valmiina sulle". Ei vittu, no "pakkohan" se on nokittaa.snort.jpg 

Semmoinen reipas viiva siinä odotti imiäänsä ja eikun vaan nokkiin ja aamu käyntiinMutta eipä se kyllä vaikuttanut muhun juuri ollenkaan. Olin erittäin kujalla ja en oikeasti tiennyt mitä pitäisi tehdä. Mielentila oli alakuloinen, masentunut. Mikään ei tuntunut miltään. Sinä iltana menin nukkumaan ja latailemaan akkuja vain, jotta jaksaisi taas pörrätä seuraavat kolme yötä.

Lapinjärvelle yhdeksi yöksi ja kotiutus

karttalapinjarvi.jpg

Lopulta menin junalla ja bussilla Lapinjärvelle sivarikeskukseen. Kävellessäni loppumatkan olin erittäin epätoivoinen vailla mitään suunnitelmaa miten aijon selvitä tuolla. Saavuttua paikalle minut ohjattiin ns. puhutteluun. Siellä ollessani minulta toki kysyttiin miksi tulet kaksi viikkoa myöhässä. "En tiedä itsekään. Aineiden takia. Olin hävitellyt laput ja en muistanut milloin tulla". = Suora lainaus lapusta jonka sain matkaani. Lappu oli se ensimmäinen ja viimeinen varoitus, seuraavasta palvelusrikkeestä vissiin olisi linnaa tullut. Kysyi ne haluanko lääkärille mennä. "Ihan sama, kait sitä voin mennä". No se oli seuraavana aamuna. Olin siis yön yli ja aamulla 8-9 aikoihin sitten lääkärille. Se lääkäri oli huikea. Vanha mies joka ymmärsi. Se oli ensimmäinen ihminen joka ymmärsi minun tilanteen. Se sanoi, että mulla on niin paha päihdeongelma, että kestäisi 5 vuotta, että olisit varmasti kuivilla huumeista. Sitten se kysyi aivan yllättäen; "Onko vanhempasi eronneet?" hämmennyt ja sanoin "joo ovat". Hän nyökkäsi, katsoi silmiin ja sanoi "Tiedätkö. 9/10 palveluksen keskeyttäneistä on sellaisia joilla on vanhemmat eronneet". Kova luku pakko myöntää. Sitten se alkoi kritisoimaan yhteiskuntaa ja ties mitä. Punnitsi siinä vapauttaako minut kokonaan näistä sivari/armeija jutuista vai antaako lykkäystä. Hän päätyi lopulta jälkimmäiseen, maksimilykkäys 3 vuotta ja toivotti onnea elämään. Se oli aidosti jopa pahoillaan, että mun elämän oli huumeet sotkeneet näin pahasti. Mulle itselle toli epätodellinen olo, kun ensimmäistä kertaa mua kuunneltiin ja ymmärrettiin. Se tuntui hiton hyvältä ja vapauttavalta. En silloin tajunnutkaan kuinka isoa painolastia kannan harteillani pelkästään jo sillä, että salasin huumeiden käytön vanhemmiltani.

amphetamine-abuse-risks.jpg

 

Tuon kolmen vuoden aikana elämä meni vain entistä enemmän solmuun. Kun koitti syyskuu 2006 olin toki ollut kuivilla aineista vuoden, mutta mielenterveys oli riekaleina. Kävin Lapinjärvellä jälleen olemassa yhden yön ja yhden vuoden lykkäyksen kera minut kotiutettiin sieltä. Sain kuitenkin vuoden 2007 kevättalvella lopullisen vaputuksen erilaisten psyykkisten ja muiden mt-ongelmien takia. Yhteensä mulla meni armeija/sivari juttujen hoitamisessa 6 vuotta ennenkuin sain vapautuksen.

Tuo amfetaaminen yliannostus taas jälkeen päin mietitytti ja säikäytti. Ei sitä silloin tajunnut kuinka vakavasta asiasta oli kyse. Pää kun ei toiminut, niin ei osannut edes huolestua. Ja kun oli muutenkin masentunut, niin eipä juuri edes kiinnostanut koko tilanne. Sitä vaan silloin mietti, että no nyt kävi näin ja piriä pitää silti saada lisää ja lisää ja lisää...

Hullua, mutta todellisuutta.