Katumus, tämä voimakas tunne joka vaivasi, toki ihan aiheesta, minua vuosia. Oli muutama asia mitä olen katunut koko elämäni ajan, onneksi kuitenkin se isoin katumuksen riippakivi on pudonnut harteilta. Olen monesti sanonut, etten kadu mitään ja tämä pitääkin paikkaansa tänä päivänä, ennen oli toisin. Tai sitä yhtä asiaa kadun kyllä varmaan hautaan saakka. Jos olisin tilanteessa miettinyt muutakin kuin vain itseäni ja omaa napaa, olisin tehnyt varmasti toisin. Olisin jättänyt ajamatta sinne rekan alle... Olisin voinut ajaa vaikka betoniporsaaseen tai kivirakennuksen seinään, mutta ajoin toisen ihmisen kuljettaman rekan alle, vaarantaen oman terveyden ja hengen lisäksi, myös tämän rekkakuskin sekä monen muun tiellä silloin ajaneen autoilijan. Ihminen on itsekäs eläin, itse olin tuolloin enemmän kuin itsekäs. En ajatellut mitään tai ketään muuta kuin itseäni. Häveliästi ja tunteettomasti. Ihmisellä toki pitää olla itsekkyyttä, sellaista tervettä, muuten saattaa monet haaveet ja unelmat jäädä toteutumatta. Minun tuolloin ollut itsekkyys ei ollut tervettä missään suhteessa.

lataus.jpg

Olen toki kärsinyt tuomioni, niin oikeuslaitoksen antaman kuin sen rankimman, itselleni sivaltaman tuomion. Kukaan muu ei ruoski mua niin kovaa kuin minä itse. Kukaan muu ei ole niin ankara minulle, kuin minä itse. Olen tätä ominaisuutta valitettavasti käyttänyt läpi elämäni, ja aina rankimmalla mahdollisella tavalla. Olen tuominnut aikoinaan itseni elinkautiseen kärsimykseen, mutta onneksi olen armahtanut itseni jokunen vuosi sitten. Oma olo on helpottunut tuosta kummasti ja paljon. Ja uskoisin jo kärsineeni ihan tarpeeksi, vaikka aina toisinaan edelleen ruoskin itseäni raipalle selkään, välittömästi kun paikka tulee. Tästä olen saanut kuulla eritoten avovaimoltani sekä myös minun ensimmäiseltä terapeutilta. Jälkimmäiseltä kuulin tästä jo silloin vuosina 2006-2007 ja kuulin samat sanat myös vähän aikaa sitten. Hän sanoi ne samat sanat, kuin mitä mun avovaimoni minun heikkoina hetkinä sanoo, "kumpa sinä näkisit itsesi samalla lailla kuin muut ihmiset näkee". Alleviivaten, etten minä niin paska ja luuseri ole, kuin mitä itse itseäni pidän. On vain pirun vaikeaa nähdä omaa peilikuvaa samanlaisena, kuin mitä esim. mun avovaimoni näkee. Olen mielestäni kyllä kehittynyt tässä asiassa eteenpäin, varmasti jopa isoilla askelilla, koska jos muistelen vuosia 2005-2007 ja vuosia 2011-2013, niin silloin todellakin pidin itseäni maailman historian paskimpana ihmisenä, joka on tuottanut vain tuskaa, kipua ja pahaa läheisille ja tuntemattomille ihmisille.

Katumukselle, joka kulkee minun mukana nyt ja aina - Voinko tehdä asialle jotakin?

Vastaan itse. Taidan voida. Kerron nyt miten ja haluasin teiltä, hyvät lukijat, tsemppausta tähän asiaan, sillä tämä asia on nyt ollut pinnalla, mielessäni, parisen viikkoa ja kohta taitaa olla aika toimia...

Nimittäin. Katseltiin mun paperinivaskaa tuossa parisen viikkoa sitten läpi, ne oli ihan hujan hajan ja nyt puhun papereista joissa enemmän ja vähemmän on käräjäoikeuden tuomioita ja sen sellaisia. Iso nippu, on pöytäkirjoja jne. Niin, kävin ne läpit ja järjesteltiin niitä ja sieltähän se löytyi se rekan alle ajosta tullut tuomio. Ja luonnollisesti myös vastapuolen, eli tämän rekkakuskin nimi. Nyt olen siitä lähtien miettinyt, että A) otanko yhteyttä ja B) jos ja kun otan, mitä ihmettä minä hänelle kirjoitan. Löysin hänet Facebookista ja olen pomminvarma, että hän juuri se sama mies joka ajoi sitä rekkaa minkä alle sukelsin. Mietin ensin, että laittaisin hänelle yksityisviestin jossa pyytäisin anteeksi ja ehkäpä selventäisin silloista elämäntilannetta ja niitä syitä miksi tein niinkuin tein, mutta se mikä asiassa eniten pelottaa, on hänen reaktionsa. Sieltä kun voi tulla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, ihan oikeasti. Tai sitten voi olla, ettei vastausta tule koskaan. Kaikki, siis ihan kaikki on mahdollista. Tuossa myös mietityttää se, menisikö yv hänen "muut" kansioon joka taas tietäisi jopa sitä, ettei hän sitä viestiä koskaan näkisi edes. Tai jos näkisi, voisi sen viestin näkemiseen menä todella pitkään. Otin asian esille myös eräällä keskustelufoorumilla ja sieltä sain rohkaisua ottaa yhteyttä sekä aivan loistavan idean tähän lähestymiseen. V*ttuun Facebook, tällaiset asiat hoidetaan old skool kirjeellä. Ja näinhän se on. Kirjoitan siis kirjeen, sellaisen vanhan ajan, käsinkirjoitetun kirjeen jota voisin laatia useamman päivän ajan. Tosin itsellä on se tapa, että jos jotakin kirjoitan, se syntyy yhtä pötköä, koska saattaa punainen lanka kadota jos aikailee. Kirjoituksissa menee toisinaan useampi tunti ihan heittämällä ja tämän kirjeen kirjoittamiseen menisi taatusti aikaa. Siitä pitäisi tulla sellainen, että saisin ne tunnetilat kuvattua mahdollisimman hyvin ja selkeästi. Niin, että rekkakuski aistisi sen, että olen aidosti todella pahoillani aiheuttamastani harmista ja mahdollisesta traumatilasta. Koska olen aidosti pahoillani. Anteeksipyyntö olisi se pointti siinä joka tapauksessa. Jos saan anteeksi, olisi ikionnellinen, jos saan täyslaidallisen paskaa niskaani, ansaitsen sen täysimääräisenä. Tulipa sieltä mitä tahansa, varmasti hänellä on oikeus sanoa niin kuin sanoo. Sikäli kun hän vastaisi siihen kirjeeseen. Toisaalta vanhan ajan kirjeessä on myös anonyymimahdollisuus, voisin ihan hyvin jättää omat yhteystietoni laittamatta siihen, mutta toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että hänellä on oikeus sanoa oma näkemyksensä siitä koko hulabaloosta. Ja mun täytyy kestää se, olipa se sitten mitä tahansa. Olen tosin aivan varma siitä, että mikäli pystyyn haukkuminen tulee, tulen romahtamaan siitä joksikin aikaa. Kaikkeen pitää varautua, myös siihen, etten koskaan saa vastausta.

Toisaalta, jos ja kun hänelle kirjeen lähetän, olen ainakin tehnyt kaiken sen minkä voin tässä tilanteessa tehdä. Kirjoittamalla hänelle, hoidan näin oman ruutuni ja saan asian pois harteiltani. Se mikä sieltä sitten tulee, on sen ajan murhe, mutta hoitamalla oman ruutuni, saan siitä helpotuksen ja huojennuksen omalle ololleni. Loppu on sitten hänen käsissään.

Mitä mieltä olette lukijat tästä asiasta? Voitte kommentoida tänne tai Facebookiin, jokaisen näkemys tästä asiasta on tärkeä. Ja jakaakin saa, tiedä vaikka tämä kirjoitus saavuttaisi rekkakuskin. Ja jos tavoittaa, sanon tässä sen;

large.jpg

Anteeksi ei ole pakko antaa, mutta pyydän silti mitä nöyrimmin anteeksi aiheuttamaani tuskaa. Olin silloin sekaisin, koko mun elämä oli sekaisin ja olin juuri edellisenä päivänä tapellut parhaan kaverina kanssa tosi rajusti, joka sitten laukaisi kaiken. Olin pahassa huumekoukussa joka entisestään sekoitti päätäni täydellisesti. En ollut omaitseni enkä hallinnut itseäni enää ollenkaan. Tein virheen, jota olen katunut siitä lähtien. En pysty mitenkään kirjoittamaan niin hyvin, että saisin kerrottua sen kuinka pahoillani olen, kaikesta. Mikään edellä mainituista syistä ei tee sitä tekemääni ratkaisua mitenkään oikeutetuksi tai hyväksyttäväksi. Anteeksi. T: EX-narkomaani, joka on ollut nyt 4,5 vuotta kuivilla ja tulee syyskussa isäksi ensimmäistä kertaa...