On kevättalvi 2005. Olin työmarkkinatuella kolmen kuukauden pituisella kurssilla; "Minä ja mahdollisuuteni" (aika korni nimi). Tuon kurssin/työharjoittelun ainoa hyöty itselle lopulta oli @-ajokortin suorittaminen, muuten täysin sukka koko kurssi. Oltiin mm. yli 20 asteen pakkasessa kaksi yötä keskellä korpea. Tuolta älyvapaalta ja vailla mitään pointtia olleelta leiriltä tuliaisina oli sitkeä flunssa. Hienoa. No tulipahan käytyä. Pakko muuten tähän väliin kertoa hieman lisää tuosta leiristä, tai pikemminkin sitä edeltäneestä aamusta. Itsehän funtisin pääni puhki millä keinolla pystyisin luikertelemaan koko paskasta pois, no en millään keksinyt ja yksi kokemus lisää. Mutta. Paras kaveri sen sijaan keksi itse ironian saattelemana. Hän nimittäin oli tuona lähtöaamuna ollut sitä mieltä, nyt lähden hakemaan saikkua tk:lta, jollain verukkeella, en sitä tähän nyt muista, mutta mites kävikään. Jäisenä ja hyisenä aamuna tämä kaverini oli tullut kotoaan ulos, mennäkseen sinne tk:lle. No ne kolme (?) askelmaa siitä kuistilta koitti kohtaloksi. Kaveri nimittäin otti ja liukastui niissä, lensi kylelleen askelman päälle ja kylkiluut murtui siinä rytäkässä. Ei tarvinnut lähteä keksimään tekosyytä saikulle. No joo, kaverikin pystyy asialle jo nauramaan, silloin tuskin paljoa nauratti. Melkoinen ironian esiintulo.

Mutta mennäänpä otsikossa mainittuun asiaan...

Kuopion reissulta kotiintuomisiksi kehkokuume ja 3vrk keskussairaalareissu

Kyseinen retki kuului tähän samaan kurssiin. Päiväreissu jossa tutustuttiin Kuopioon ja käytiin siellä sun täällä. No minä ja toinen kaverini, jolla oli pinkkiä puprea, venailtiin kokoajan saumaa päästä sniffaamaan pienet lainit. No se sauma tuli ja jälkeen päin mietittynä melkoisen amatöörimokan seurauksena meinasi tulla tosissaan kohtalokas keikka Kuopioon.

subs.jpg

Me mentiin, muistaakseni Sokkarille yleiseen vessaan tekemään viivat. Ja koska älyhoi, älä jätä, niin luonnollisesti viivat siihen vessanpöntönkannelle (miksi ei esim. kortin päälle???), siis siihen missä miljoona ihmistä käynyt jo ennen ensimmäistäkään siivoojaa. Voitte arvata tuliko "pöpöjä". No taisi tulla, mulle. Tehtiin ne viivat, rullattiin joku seteli rullalle ja viivat nokkaan. Siitä vitun käymälän pöntönkannelta. Voi terve. Eipä siitä reissusta muuta sanottavaa olekaan, notkuissa meni loppureissu ja oli hei niin vitun hieno olo. Ja tässä kohtaa hieman sarkasmia siis.

Pari päivää tästä alkoi silmissä täristä. Siis näkökenttä tärisi, vähän, mutta selvästi silti. No sitä viisi päivää ihmettelin ja seurasin mitä tapahtuu. Kuudentena päivänä, sunnuntai-iltana oli jo pakko mennä tk:lle. No sieltä ohjattiin buranaa kouraan ja tervetuloa huomenna. Toki se sanoi, että kova kuume sulla ja nämä buranat auttaa sen laskemiseen. Muistan hyvin sen su illan. Piti riisua suurinpiirtein kaikki paidat veke, koska kylmä hiki vain valui (kuume laski). No maanantaina sitten menin tk:lle uudestaan. Siitä se ralli sitten alkoikin.

Lääkäri tsekkasi stetoskoopilla rungon. Ja otti verta hihasta. Näiden toimenpiteiden jälkeen seuraava jäi hyvin mieleen:

Lääkäri: "En ole koskaan ennen nähnyt vastaavaa" - Ja lähti pois siitä huoneesta. Jäin yksin miettimään, että mitäs vittua tuo tarkoitti? Mikä mulla on? Lääkäri palasi muutaman minuutin päästä takaisin huoneeseen:

Lääkäri: "Pääsetkö Joensuuhun miten nopeasti? Onko sulla kyytiä sinne?"

Minä: "Ööh... En pääse. Ei oo kyytiä. Mikä niinku... Mulla on?" (Sellainen hyvin, hyvin varovainen kysymys)

Lääkäri: "Sulla on keuhkokuume. Tai aivokalvontulehdus. Tulehdusarvot on sinulla 180, kun ne pitäisi olla 10. Minä soitan sinulle nyt taksin"

Aivokalvontulehdus.jpg                                    Aivokalvontulehdus on hengenvaarallinen sairaus

Tässä vaiheessa se hiki vasta alkoikin valua. Luonnollisesti pahemmalta kuulostavaa,  tässä tapauksessa aivokalvontulehdusta, aloin miettimään, että sekö mulla on. Nytkö mä kuolen. Menin ulos odottamaan taksia. Isä odotti siskoni kanssa autossa ja menin sinne. Poltin hätääntyneenä ja kauhuissani tupakkaa siinä ja kerroin isälle ja siskolle, että mun seuraava osoite on sitten Joensuun keskussairaala. Mulla oli tuohon aikaan tapana paljon laskea leikkiä ja niinpä isä kysyikin; "Ihanko oikeasti. Sinusta kun ei koskaan ota selvää" - "Ihan oikeasti, mulla keuhkokuume tai aivokalvontulehdus, että nyt tuli lähtö Joensuuhun. Lääkäri soitti jo taksin" - Sain sanotuksi, itkunpartaalla.

Taksi_10_6_2014_006.jpg

Taksi tuli. Hyppäsin kyytin ja koska matkaa oli se rajoituksien mukaan ajaessa se 2 tuntia, siinä ajassa ehtiä miettiä vähän kaikkea. Joskus ennen Juukaa laitoin viestin kaverille joka oli myös samalla kurssilla. Laitoin, että "nyt taitaa henki lähteä, että tätä ja tätä lääkäri epäilee ja olen matkalla Joensuuhun. En ole tulossa kurssille ihan lähiaikoina, ilmoitatko ohjaajalle ja muillekin". Sitten mulla oli se kaksi tuntia aikaa miettiä. Mietin ja aina vaan enemmän ja enemmän sitä, että nyt tuli lähtö tästä maailmasta. Olin jo loppuvaiheessa 100% varma siitä, että mulla on aivokalvontulehdus ja tästä en selviä. Olin yltäpäältä hiessä. Olin täydellisessä paniikissa. Koko tuon kahden tunnin aikana en sanonut sanaakaan taksikuskille. Mietin jopa jo viimeistä kirjettä jonka jätän sairaalahuoneen pöydälle lähimmäisilleni. Mulla oli jo ne viimeiset sanat mietittynä, koko kirje oli pään sisällä jo valmis, kirjoitusta vaille valmis. Kelasin samalla elokuvamaisen vastaanoton itselleni. Luulin oikeasti, että siellä jokainen lääkäri sinkoilee edestakas, paniikissa. Minut kärrätään vuoteessa juoksuvauhtia jonnekin ja tehdään hätäleikkaus tai mitenkä ikinä aivokalvontulehdus hoidetaankaan. No luultavammin lääkityksellä, mutta silloin pää teki temppujaan koko sen matkan Nurmeksesta Joensuuhun. Tiesinpä jo silloin 2005 miltä ihmisestä tuntuu, kun se viimeinen matka on alkamassa. Vaikka pään sisällä oli karuselli menossa, keho oli lämmin ja rauhallinen. Jotenkin oli niin hiljaista vaikka meteli pään sisällä oli kova. Jännästi niin hirveän ristiriitainen olotila.

Terveyskeskusp%C3%A4ivystys%20Tikkam%C3%

Päästyäni keskussairaalan pihaan, vastassa ei ollutkaan koko sairaalan henkilökunta jne vaan tienoo oli rauhallinen. Sisälle päästyäni huomasin, ettei täällä kukaan sinkoile paikasta toiseen. Kukaan ei hätäile, kellään ei ole kiire. Silloin aloin miettimään, että ehkä tässä ei henki lähdekään. Koska jos olisi lähdössä, meininki olisi toisenlainen. Ilmottauduin sisään ja sitten minut pistettiinkin odottamaan omaa vuoroa muiden sekaan. Sekin rauhoitti mielentilaani. No hetken kuluttua tuli hoitaja kärrin kanssa ja otti verta, aivan helvetisti. Multa oli jo Nurmeksessa otettu omasta mielestä jo riittävästi. Itseasissa mulla oli molemmat käsivarret tikattu reikiä täyteen, joten tämä hoitaja joutui lyömään samaan, entiseen reikään. Sattuihan se. Ne otti sitä verta hillittömästi lisää. Ja hetken kuluttua, ehkä vartin päästä hoitaja tuli ottamaan lisää. Sanoin, että onko ihan pakko, kun ei ole enää paikkaa mihin pistää neulaa ja jo edellinen sattui saatanasti. No pakko oli. Sitä verta otettiin useita putkia, niitä normaaleja ja sitten huomattavasti isompia purkkeja puolilleen. Siinä alkoi jo pyöryttämään, kun valmiiksi oli jo heikko olo, niin ei tuo älytön veren ottaminen ainakaan helpottanut olotilaa.

Mennessäni lopulta huoneeseen jossa tehtiin jotain testejä ja haastateltiin, kysyin onko minulla aivokalvontulehdus. Se kokeili niskaa ja sanoi, että "sinulla ei ole niska jäykkä, joten ei sulla sitä ole. Sulla on keuhkokuume. Sinulla oli kaksi tuntia sitten tulehdusarvot 180 ja nyt on 234." Yli 50:llä oli noussut parissa tunnissa. Hieman säikähdin joo. No siitä pääsin sitten sinne keuhkopuolen osastolle huoneeseen jossa vietin seuraavat 3 vuorokautta.

Yöt sairaalassa ja kotiutus

Ensimmäinen yö oli ollut ihan mielenkiintoinen. Muistan kuinka tajunnan rajamailla mun luokse tuli siihen nuori ja erittäin kaunis nainen, vaikka olen sokea kuin pöllö ilman silmälaseja, rakastuin välittömästi hoitsuun (:D), mutta suureksi harmikseni en enää koskaan häntä nähnyt, joten rakkauskin laantui aika äkkiä ja jouduin sairastamaan haikeissa oloissa (te tiiätte mun huumorintajun ketkä tiedätte).

L7147283695609x61.jpg                  Mieli- ja muistikuva kyseisestä hoitajasta on suurinpiirtein tällainen (Huom. En siis edes kunnolla nähnyt minkä näköinen se hoitsu oli, koska ei ollut silmälaseja päässä (-8 per silmä). Huumorilla tämä ;)

No silloin ensimmäisenä yönä olin ollut niin sikeässä lääkepöhnäunessa, että multa oli vaihdettu se kanyyli toisesta kädestä toiseen, enkä ollut herännyt tähän. Olen aina tiennyt, että minulla on mahtavat unenlahjat, mutta tämä jopa yllätti minutkin. Toinen yö oli toisella tapaa erityinen. Olin jo paremmassa kunnossa, kun lääkkeet tehosi ja heräsinkin keskellä yötä siihen, kun vastapäinen vanha herrasmies alkoi mesoamaan; "Voi saatanan saatana tätä elämää! Kuset ja paskat housussa eikä kukaan auta!" Tuo lause lähti siis voivottelevaan äänensävyyn ja kyllä, sain hillittyä itseni etten repeä nauramaan. Ja kyllä, ei saisi nauraa, mutta siihen tilanteeseen se nauratti kovasti. Sääli kyllä koko juttu ja kuvastaa kovasti jo silloista hoitajapulaa. Kyllä tämä vanha herrasmies apua lopulta sai, mutta taisi se kyllä kestää :(

Tuon yön jälkeen minut sitten kotiutettiin. Lääkkeet alkoi tepsimään, sain jotkut antibiootit siihen ja kotiutuksen. Lääkäri näytti keuhkokuvia joita otettiin silloin saapumisiltana ja sanoi vain, että keuhkokuumetta on joka nyt lähtenyt paranemaan. Eipä siinä, säikäyttihän tuo koko juttu mua aikalailla. Jälkeenpäin isä sanoi, että oli jutellut fysioterapeuttinsa kanssa siitä, että mulla tällainen. Fyssari oli sanonut isälle, että "siinä on ollut pojallasi hengenlähtö lähellä, kun noin kovat tulehdusarvot ollu". No niin kait se on ollut, tai sitten ei, mutta pelottava kokemus se oli kaiken kaikkiaan. Paranin siitä keuhkokuumeesta ihan ajallaan ja elämä jatkui. Tosin sen otin opikseni tästä, etten tämän jälkeen enää koskaan vedellyt huumeita mistään yleisen käymälän pöntönkansilta tms.