...Siitä, että kun lopettaa huumeet ja sen mukana sivutuotteena tulleet asiat, niin elämä olisi jotenkin täydellistä ja hienoa 24/7. Elämä se vaan hymyilisi koko ajan ja kaikki menisi vitun hyvin ilman kummempia vastoinkäymisiä. "Hei, sullahan on nyt päihteet takana päin, eikös sun elämä pitäisi nyt olla hyvin?" "Miksi valitat?" -Jep, ellei jopa täydellistä niityllä alasti tanssimista auringonsäteiden samalla lämmittäen ja päivänkakkaroita nyppien ja heitellen? -No ei vittu ole. Tuo on kuvitelmaa. Kuvitelmaa, joka on täysin vääristynyt vailla mitään totuuspohjaa. Ehkä vedin nyt kärjistetysti, mutta nuo on ne olettamukset, mitä ihmiset jostain kumman syystä asettaa päähänsä. Toki tämä(kin) on enemmän olettamusta ja ns fiiliksien haistelemista, mutta (hieman) on myös omaa näkökenttää ja havaintoja asiasta.

 

Lopetin huumeet täysin pystyseinään tammikuussa 2011. Seuraavan kerran näin valoa ylipäätään missään keväällä 2013. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin näin valoa ikkunasta, tunnelin päässä, silmät pystyi havaitsemaan mustan sijaan myös värejä. KAKSI JA PUOLI VUOTTA MYÖHEMMIN. Tietääkö kukaan miltä tuntui elää elämää verhot kiinni 24/7, toisinaan jopa valot kiinni kämpästä riippumatta siitä oliko aamu, päivä, ilta tai yö? Tai, että joka ikistä rasahdusta pihalta minkä satuit kuulemaan, menit ihan vitun puihin? Paniikkiin. Ja kun piti kaupassa käydä (kuka muukaan, kun yksin asui), niin eihän siitä tullut yhtikäs mitään. Pelkäsit postia. Pelkäsit ihmisiä, ikäryhmään, sukupuoleen, etniseen taustaan tai vaikka vittu uskontoon katsomatta? Olit lähinnä paniikissa, jos joku oli jotain kommentoinut, tykännyt tms Facebookissa, jossa olit blokannut kaikki kaverilistalta siten, ettei he nähneet milloin olin linjoilla, koska kuumotti ajatus siitä, että joku laittaa yksityisvietiä/alkaa chattailemaan. Halusin vain olla yksin. Pimeässä. Ja kärsiä, olihan ansainnut kaiken kärsimyksen omasta mielestä täysin.

conditions-disorders_personality_paranoi

Joka aamu, päivä ja ilta vedin lääkkeet säännöllisesti päähän ja toivoin, että ehkä tää joskus helpottaa. Joskus tuli otettua joitain lääkkeitä enemmän, kuin määrätty, koska tuska oli niin kova, ettei meinannut kestää sitä ja toivoin, että napista olisi apua. Ja sitten kävi usein niin, että joku lääke loppuikin aikaisemmin ja uutta ei saanut apteekista. Saattoi mennä kaksi viikkoa kituessa, kun lääkerefloissa makasi sängyllä ja/tai veti kaljaa ja istui suihkussa niin paskana, ettei tosikaan. Ei voinut edes syödä vaikka oli nälkä, mutta kun mikään ei maistunut miltään. Kaupassa uskalsi käydä juoksien, hakemassa sen kakstoistabäkin, ei puhettakaan ruoasta. Ja tähän nyt korostan, ettei mulla ollut silloin, eikä ole nytkään mitään sellaisia lääkkeitä, missä se surullisen kuuluisa punainen kolmio on. No viidet (5!) eri pillerit on tänäkin päivänä, on ollut jo vuosia, mutta toisaalta eipä tässä tulisi toimeen ilman noita. Joskus kyllä kypsyttää vetää kourallinen pillereitä aamupalaksi joka hemmetin aamu, mutta eipä tässä auta valittaa, kun kohtuu hyvin pää pysyy läjässä noilla. Että eipä ilmankaan voisi elää ja jokainen ns täsmälääke erilaisiin vaivoihin (mieliala- ja unta tuovia lääkkeitä).

lataus.jpg

Se miksi tuon nyt tuota lääkekuvioitani hieman esille on se, että ehkä olisi muidenkin ihmisten hyvä tajuta se, että ei tämä elämä tosiaan mitään ruusuilla tanssimista ole. Onko kellään, niin se on hyvä kysymys (tuskin). Haluaisin vain ihmisten pääsevän eroon siitä illuusiosta, että kun huumeet lopettaa, niin elämä jotenkin automaattisesti on vitun hyvin. Se ei ole. Tuon 2,5 vuoden jälkeen elämäni on mennyt huomattavasti paremmin ja koko ajan on ollut noususuhdanne etenemisessäni. Tosin nyt on ollut hieman paikallaan junnaamista, mutta pää toimii ok satunnaisia hajoamisia lukuunottamatta. Mutta jos miettii, että tuon kahden ja puolenvuoden jälkeen on aikaa kulunut semmoiset 2 vuotta, niin onhan se satakertaa parempaa ollut, mutta kyllä mulla silti hajoamisia tapahtuu ja varmasti tulee tapahtumaan jatkossakin. Aina tulee, jokaiselle, pieniä ja isompia vastoinkäymisiä, mun kohdalla tuo menee silleen, että kun tulee pieni vastoinkäyminen, siitä syntyy itselle helvetin iso ja kun tulee jo valmiiksi iso vastoinkäyminen, niin se, noh, se pysyy isona ongelmana. Joskus kun herää aamulla, niin heti kättelyssä elämä on lähinnä surullista. Hajottaa heti kun silmät saa auki, ahdistaa, vituttaa ja epätoivo valtaa mielen. Ja voinee sanoa, että tämä ns hyvän kahden vuoden aikana näin käy vähintään joka kuukausi. Ja sitten jengi ihmettelee, että mitäs vittua? On esikoinen tulossa, on avovaimo rengastettuna, on velkajärjestelyn kautta velka-asiat edes jotenkin balanssissa, lähes joka viikonloppu puolison kaksi lasta käy meitä piristämässä vkl ajan jne jne. Mutta kun se EI ole niin mustavalkoista. Kun olen aivosolujani tuhonnut hard core narkkauksella 10 vuoden ajan, niin se jättää väkisinkin jälkensä, pysyvät sellaiset, vaatimattomasti loppu elämän ajaksi. Eli tätä vuoristorataa kyllä tulee riittämään. Se, kestänkö minä sen, on hyvä ja iso kysymys. Toistaiseksi kestän vaikka mikä olisi, mutta kun ei näe tuonne pitkälle tulevaisuuteen, niin ei auta kuin ajan näyttää. Mutta hajottaa ja pahasti toisinaan ja silloin ollaan herkillä ja ajatukset ainakin levottomat ja sekavat, jos ei muuta.

Eli ts. puitteet ja edellytykset hyvään ja tasapainoiseen elämään on olemassa. Mutta se, kestänkö oman pääni tekemiä kepposia koko loppu elämäni ajan, niin ei voi tiettee. Eikä sitä tiedä kyllä kukaan mukaan, paitsi Jumala. Ja onneksi on unelmia jotka auttaa haaveilemaan ja uskomaan, että elämäni tasapainottuu ja paranee edelleen myös tulevaisuudessa. Jos ei olisi unelmia, en varmaankaan jaksaisi yhtään päivää enää. Ja unelmat on onneksi tehty toteutettavaksi, ei pelkästään unelmiksi :)

During%20your%20life....jpg