Ajattelin nyt kirjoittaa siitä, mitä kaikkea se minulta ja mitä kaikkea se monelta muulta ex-päihdeongelmaiselta on vaatinut, että onnistuu irrottautumaan huumeista. Silleen, että pysyy myös kuivilla eikä sorru enää siihen helvettiin. Kerron omalta kohdalta mitä se on minulta vaatinut. Uskoisin monen muunkin ihmisen joutuneen tekemään vastaanlaisia ratkaisuja onnistuakseen muutoksessa.

Pohjustan hieman.

Kun aloin huumeita käyttämään, kasvoin teinipojasta aikuiseksi mieheksi niiden huumehuuruisten vuosien aikana. Niinä monina epätoivon vuosina ympärillä oli jos jonkinlaista ihmistä. Heidän kanssaan minä kasvoin. Heidän kanssaan minä kuljin samoja polkuja kuin hekin. Oli samat ongelmat, samat itkut ja naurut. Samat onnen hetket, samat epätoivon sekaiset sumeat tulevaisuuden näkymät. Tästä ei pääse irti. Koskaan.

Minä pääsin. Ja onnekseni olen saanut nähdä, että osa kavereista on myös päässyt. Tosin suurinosa edelleen jatkaa niinkuin ennenkin ja liian suuri osa on jo kuollut...

Se mitä se minulta on vaatinut, että pystyin tähän oli täydellinen ja kokonaisvaltainen elämäntapa muutos. Siis se käsittää kaiken. Kaikki, siis ihan kaikki mitä oli ennen, piti heittää pois, jättää taakse, unohtaa. Jälkimmäiseen en ole pystynyt, unohtamaan. Mutta kaikki ne kaverit keiden kanssa vietin suurimman osan ajastani, olen joutunut poistamaan elämästäni käytännössä täydellisesti. Okei, osa on edelleen Facebook-frendeinä, mutta sitä lähemmäksi heitä en ole päästänyt. En halua enkä pysty. Tämän 3:n vuoden ja 8 kuukauden aikana en ole nähnyt yhtäkään entisajan kaveria. Siis sellaista joka edelleen säätää huumeiden kanssa. Joitakin ihmisiä niiltä ajoilta olen kyllä nähnyt vuosien tauon jälkeen, mutta he eivät enää tänä päivänä läträä huumeiden kanssa. Ne keillä säädöt edelleen päällä, en ole heihin minkäälaisessa kontaktissa. Jos jotain Facebookissa tulee yhteydenottoa tms niin se on ok. Se on se raja minkä yli heitä en voi päästää. En voi jutella puhelimessa, en voi käydä heidän kanssaan kahvilla tai yhtään mitään oikeastaan. Mä en ketään niiltä ajoilta vihaa, toivon kaikkea hyvää jokaiselle frendille joilla doupit edelleen päällä. Toivon vaan ettei kellekään heistä käy niinkuin noissa kuvioissa lopulta yleensä käy. Teistä jokainen on ollut kuitenkin samalla matkalla kuin minäkin, vuosia. Kasvettu yhdessä. Ei niitä aikoja voi noin vaan unohtaa. Mutta mä en vaan halua nähdä teitä ollenkaan. Meillä ei ole mitään yhteistä enää. Ei mitään mistä jutella. Ja miksi pitäisi leikkiä tulella? Tiedän kyllä, että jos joku tarjoaisi jotain niin osaisin kieltäytyä ja heittää vaikka pusikkoon koko pussin ja haistattaa vitut perään. Mutta en halua joutua edes koko tilanteeseen. En halua enää koskaan joutua pitämään piripussia kädessäni. Ainakaan sellaisessa tilanteessa jossa joku sitä tarjoaa otettavaksi.

Jouduin siis sulkemaan kaiken entisen pois. Samalla jäin täysin yksin. Kun jokainen kaveri entisestä elämästä on jollain tapaa huumeidenkäyttäjä, tai ainakin lähes kaikki niin mulla ei ollut ketään kenen kanssa viettää aikaa. Ei ketään kenen kanssa jutella siitä miten vitun paskana minä olin. Terapia oli se henkireikä sekä familia. Muuten olin yksin. Mun luona ei käynyt kukaan. Äiti muutaman kerran, isän paljon enemmän ja sitten sisko alkuun varsinkin hyvinkin paljon. Mutta mä en nähnyt yhtään kaveria. Mulla ei ollut yhtään kaveria. Vasta nyt, lähes neljä vuotta myöhemmin olen alkanut saamaan uusia tuttavuuksia elämääni. Osasta on tullut ihan ystäviä ja se jos mikä tuntuu hemmetin hienolta. Ja kun nämä uudet ihmiset mun elämässä on ns. täysjärkisiä ei päihdeongelmaisia, heidän kanssaan voi elää normaalia elämää. Sellaista elämää mitä itse en ole koskaan aikaisemmin viettänyt. Mun avopuoliso on täysin erilainen kun yksikään nainen tähän mennessä mitä mun elämässä on ollut. Ensimmäinen täyspäinen, ei ns. taustoja vaan sellainen normaalia elämää viettänyt nainen.

Tahdon lujuutta

Miettikää. Kymmenen vuotta mä narkkasin. Ja sitten se loppui kuin seinään. Kun viimeinen subulaini oli mennyt nokkaan, silloin se loppui. 9 ensimmäistä kuukautta mulla ei ole mitään hajua siitä, mitä on tapahtunut. Sen tiiän vaan, että olin niin paskana kuin ihminen voi vaan olla. Henkisesti ja fyysisesti, mutta ennenkaikkea henkisesti niin alas ajettu ihminen, että ihan puistattaa koko tilanne. Sitten menin terapiaan ja se oli lopulta se mun henkireikä. Vaikka sitä aluksi en tajunnutkaan. Puhelinnumero meni vaihtoon, osoite meni salaiseksi, hävisin facebookista siten, etten ollut koskaan ns näkyvänä linjoilla. Tätä kesti hiukan reilu vuosi. Piilouduin omiin harhoihin, omiin paskoihin oloihin ja olin sekaisin kuin seinäkello vaikka olikin selvinpäin. Jos ymmärrätte. Voin vannoa, että harvassa on ne kerrat kun olen ollut aineiden takia niin paskana kuin mitä olin kun lopetin kaiken. En mennyt korvaushoitoon, en katkolle. Jäin kotiin, omaan pikku yksiöön kahden kissan kanssa ja koitin selvitä. Ja älkää kysykö miten onnistuin. Koska mä en rehellisesti tiedä. Mutta onneksi kestin ne tilat mitkä oli, onneksi en luovuttanut ja vetänyt paksua narua kaulan ympärille ja lätenyt kiikkumaan. Tai jotain muuta vastaavaa. Jostain ne voimat siihen taisteluun lähes mahdotonta vastaan tuli. Varmaan tuolta taivaan suunnalta ne voimat tuli. Mutta tahdon lujuutta oli ainakin. Kun miettii, että ne mun paskat tiloissa olot kesti 1,5v ja silti en retkahtanut takaisin vanhaan vaan taistelin, niin en ainakaan helpolla luovutan -ihminen ole. Se on tullut todistettua, lähinnä itselle, mutta myös muille. Olen kyllä kiitollinen jokaisesta päivästä vaikka se älyttömän iso muutos silloin vajaat 4 vuotta sitten tapahtui, niin nyt tuntuisi olevan sen palkinnon aika siitä uurastuksesta. Uudet ihmiset tulleet elämään ja sitä kautta saanut energiaa ja muutenkin saanut viimeisen reilun vuoden aikana jo viettää kohtuu normaalia elämää. Se on hienoa.

Onnellinen

En kadu päivääkään sitä, että vaikka elämästä meni silmät kiinni 1,5v, en luovuttanut vaan jatkoin ja jatkoin ja nyt, tänä päivänä, elämä on jo huomattavasti helpompaa. Ja kevyempää. Ja että nyt vihdoin saan sen helpotuksen elämään ja voin oikeasti alkaa elämään sitä normaalia, perus elämää mistä olen aina haaveillut. Myös silloin kun huumeet virtasi suonissa. Silloin se vaan oli niin kaukainen haave. Sellainen mitä kohti jaksoin katsoa, mutta en kurottaa. Nyt tilanne on toinen ja olen kyllä onnellinen siitä, että jaksoin painaa hartiavoimin duunia tämän kaiken eteen. Se kannatti. Todella.

Kiitos ja anteeksi.