4 vuotta sitten...

03.09.2010 tein elämäni pahimman virheen. Harkintakyky petti pahasti ja kaikki meinasi päättyä. Lopullisesti. Näkökentässä oli tuona iltapäivänä pimeyttä. Katsoin pitkälle ja syvälle mustaa hahmoa silmiin ja näin hänet, tumman hahmon. Tottelee myös nimeä Viikatemies. Hän tuli hyvin hyvin lähelle, mutta joukko enkeleitä esti Viikatemiehen perille pääsyn. Ennen kuin suljin silmäni vähäksi aikaa kuulin hennon kuiskauksen "Sinun aika ei ole vielä". Kuiskaaja oli suojelusenkelini. Mutta mitä tapahtui vain päivää aikaisemmin, kerron siitä lisää. Se pohjustaa sen syyn sille miksi tein niinkuin tein. Syyksi se ei silti kelpaa, mutta olen vain pieni ihminen, erehtyväinen. Olen antanut jo anteeksi itselleni, sekä muille. Tein pahan virheen, mutta kukaan ei kuitenkaan lopulta kuollut. Onneksi.

02.09.2010 olin Jyväskylässä kämppisystäväni Villen* kanssa vierailemassa parhaan ystäväni Mikan* luona. Pidettiin äijien iltaa. Sovittiin jo hyvissä ajoin, että tänään ei sitten sekoilla ja tapella eikä muutenkaan perseillä, ollaan ihmisiksi. Alkuun se menikin hyvin. Kun oli tarpeeksi ottanut 300mg Lyricaa ja olisiko toinen tai kolmas Koffin kolmonen ollut menossa, kaikki muuttui ja lopun alun kirjoitusta alettiin kirjoittamaan. Kerron tarkemmin hiukan pohjustaen taustoja. Aikaisemmin tämän Villen äiti oli kertonut minun äidille meidän huumeiden käytöstä. Äitini oli tästä masentunut ja koittanut sitten riistää itseltään henkeä. Äitini ei ollut kestänyt sitä tietoa, että minä, esikoinen, narkkaisin ja pilaisin sillä sekä omani jotta läheisteni elämän. Siksi äiti koitti mitä koitti. Tekotapaa en muista eikä se tässä olennaista olekaan. Se on olennaista, että äitini joutui kiirellisellä "tilauksella" keskussairaalaan. Onneksi hän selvisi. Tästä oli jokunen viikko aikaa ennen tätä JKL:n reissua. Palataan iltaan. Kourallisen Lyricoita ja muutaman oluen saattelemana minulle tuli mieleen tämä selkkaus. Syytin siitä kärkkäästi Villeä ja sen äitiä tästä. Huusin ja haukuin, mitä lie muuta. Olin tavallaan itse se aloittaja koko soppaan joka hetkeä myöhemmin leimahti liekkeihin kuin bensaa heittäisi nuotioon. Joka tapauksessa tilanne eteni jotenkin niin, että Mika pisti Villen ns. penaltyboksiin pienoiselle huilivuorolle. Hetken kuluttua kun Ville päästettiin takaisin olkkariin, aloin jälleen syyttelemään häntä. Tämän jälkeen jäähyhuoneessa olin minä. Joitakin hetkiä myöhemmin Mika tuli sinne. Se mitä sitten lopulta tapahtui, jäi myöhemmin käräjäoikeuden** päätettäväksi, mutta Villen mukaan sieltä oli kuulunut nyrkiniskun ääniä. Löinkö minä? Vai Mika? En oikeastikaan muista. Mutta jos veikata pitäisi niin saatoin olla minä joka varsinaisen myllyn aloitti. Kohta löysinkin itseni lattialta vaakatasosta siten, että molemmat käteni oli Mikan jalkojen alla ja Mika siinä istui minun rintakehäni päällä ja alkoi leipoa minua koteloon. Nyrkiniskuja tuli sitä tahtia, että kymmenen lyöntiä lienee enemmän alakanttiin kuin yläkanttiin sanottua. Iskut kohdistui mua silmiin. Mika otti ensin lasit multa veke ja alkoi molemmilla käsillä takomaan. En voinut puolustautua tai suojautua mitenkään. Jouduin siis ottamaan kaiken vastaan mitä annettiin. Hakkaamisen lopetettua en muista oikeastaan mitään seuraavien minuuttien ajankulusta. Naama oli ainakin kauttaaltaan veressä. No hetken kuluttua kuitenkin tappelu jatkui rappukäytävässä missä meinasi käydä iso vahinko. Oltiin kaidetta vasten pystypainissa, Mika kaiteen puolella. Siinä oli oikeasti vaarana se, että Mika olisi tippunut kaiteen yli alas rappusiin. Siinä olisi käynyt pahasti enkä minä tätä tässä nyt naputtelisi vaan istuisin kivensisällä vielä pitkän tovin. Onneksi hän ei tippunut alas, mutta se vitun mylly jatkui vaan. Muistan koittaneeni lyödä mikään päihin, mutta sen verran pitkä mies kyseessä ja oma sekavuustila huomioon ottaen, lyönti osuikin Mikaa suoraan kurkkuun. Sitten katkiaa filmi. Kuulemma sairaalassa olen käynyt sinitakkien kyydillä ja jäänyt elävästi lääkärin mieleen, mutta seuraava havainto mulla on oikeastaan siinä kun herään putkasta naama aivan paskaksi hakattuna.

Tällöin oli jo 03.09.2010 ja kelloaika siinä puolen päivän hujakoilla. Muistan, että suutuksissani havittelin mielessäni jotain puukkoa jolla rassittaisin Mikan kuhan takaisin menisin. Naama sen verran vinossa oli kuitenkin etten ilennyt mennä minnekään kauppaan, ja tuskinpa kukaan olisi moraa mulle myynnytkään. Lääkkeet päähän ja bussilla takaisin pääkallopaikalle. Siellä ensin sanallinen sota jatkui parkkipaikalla ja Mika soitti jälleen poliisin paikalle. Tapeltiin hiukan, olin todella tuohtunut siitä mitä 15v. parhaana ystävänä ollut oli mulle tehnyt. Toki en itsekään ollut puhdas pulmunen, mutta silloin kovasti kokeneeni vääryyttä. Poliisi kun tuli paikalle, heiltä tuli varsin selkeät ohjeet minulle: "Lähde menemään ja mene sinne mistä olet tänne tullutkin". Asuin silloin Vantaalla. Eipä siinä ollut vaihtoehtoja. Molemmat silmät lähes umpeen muurautuneena kakkosen rivoja pari päässä ja kolmisatasia Lyricoita 3-5kpl syöneenä lähdin sitten ajelemaan kohti Vantaata. Matkan aikana tuli sitten päähän sellainen tunneajatus ja -pisto, että loppu kyllä häämötti. Soitin äitille tai hän soitti minulle, en muista, mutta akku oli lopussa ja muistan uhanneeni ajaa autolla rekkaa vasten tai muuta vastaavaa. Sen verran sekaisin olin sekä saaduista iskuista, että lääkemääristä se sitten tapahtui...

120km/h oli vauhtia kun ajoin motarin ohituskaistaa. Edessä vierellä viistosuunnassa ajoi perävaunullinen rekka. Sitten tein päätöksen. Nyt riittää. Jos paras ystäväni voi tehdä näin minulle, mitä pahin vihollinen sitten voi? Tämä oli se perustelu. Ei riitä syyksi. Mutta silloin riitti. Tartuin oikealla kädella ratin vasemmalle puolelle. Ja sitten... Hyvästi! Nopea ja kova tempaisu ratilla oikealle kaistalle suoraan rekan perävaunun alle***. Auto meni täysin romuksi. Sen jälkeen on yksi muistikuva. Olen pää alaspäin autossa kun joku tulee kysymään "Sattuiko sinuun?!!!?" "Soitan 112!!!" Sanoin, että niskaan koskee jonka jälkeen en enää tiedä mitä tapahtui.

05.09.2010 eli kaksi päivää myöhemmin herään todellisuuteen. Olen Vantaan Peijaksen sairaalassa suljetulla osastolla. Minut oli sinne pistetty M1-lähetteellä, koska olin sanonut edellisenä päivänä jossain sairaalassa missä en tiedä tänäkään päivänä olleeni, että viimeistelen tämän kesken jääneen asian hyppäämällä ensimmäisen junan alle kuhan irti päästätte. Siksi taisi tulla pakkohoitolähete. Ollessani suljetulla pari naispuoleista ystävääni kävi katsomassa minua. Toinen heistä kävi ruokkimassa kaksi kissaani kun itse en sattuneesta syystä päässyt heitä ruokkimaan. He toivat myös vanhat silmälasit, niin jälleen näin kättäni pidemmälle. Olin lopulta suljetulla neljä vuorokautta jonka jälkeen uloskirjaus tapahtui. Tämä tapahtui siksi näin nopesti, koska olin jo rauhoittunut enkä enää uhannut riistää henkeäni ulos päästyäni. Tästä noin viikko eteenpäin muutin pois Etelä-Suomesta. Mun piti mennä kauas jotta pystyin näkemään lähelle.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin olen täällä Itä-Suomen "pääkaupungissa" edelleen enkä ole enää lähdössä pois, kotini on täällä ja Nurmeksessa ja haluan olla täällä missä perheeni on. Menin kolmeksi vuodeksi etelään vain pilatakseni ja lähes tuhotakseni koko elämäni. Onneksi täyskäännös tapahtui. Ja olen elävien kirjoissa parempi vointisena kuin koskaan ennen. Ehkä se oli hyvä vaan, että tein noin radikaaliteon. Ilman sitä en varmaan olisi sellainen kun tänä päivänä olen ja ilman sitä en varmaan olisi koskaan tajunnut jättää huumeita pois elämästäni. Luultavammin olisin jo aineisiin kuollut sillä syksyllä 2010 olin jo todella heikossa hapessa. Eikä täyspäinen tekisi mitään tuollaista mitä minä menin tekemään. Kyllähän se kertoo hyvin epätasapainoisesta elämästä.

Tänä päivänä kun aamulla mä herään, vietän päivän töissä/koulussa ja illalla istun sohvalla kulta kainalossa kunnes jälleen nukkumaan menon aika. Niin minä osaan arvostaa jokaista näitä hetkeä. Todella. Joka aamu, vaikka vaikea nousta on, arvostan sitä, että silmäni ylipäätänsä aukeavat. Saan herätä. Hyvin hyvin lähellä olisi ollut se etten koskaan enää heräisi vaan olisi ikuisella matkalla Helvetissä (tehän tiedätte mitä itsemurhaajista sanotaan). Siksi osaan arvostaa jokaista aamua, päivää, iltaa ja yötä, jokaista hetkeä minkä saan viettää kivojen ja ihanien ihmisten parissa ja seurassa. Aikoinaan millään ei ollut mitään merkitystä. Nyt jokaisella asialla on merkitystä. Ihan eritavalla. Kiitos ja anteeksi.

* Nimet muutettu
** Mikan kanssa käydystä tappelusta tuli käräjät. Sovittiin kuitenkin Mikan kanssa juuri ennen istuntoon menoa, että kaikki korvausvaatimukset ja sen sellaiset vedetään pois. Melko varman ehdonalaisvankilatuomion sijaan kumpikiin selvittiin sakoilla. Minä sain 60 päiväsakkoa, kaveri taisi selvitä 45:llä päiväsakolla. Käräjäoikeuden kutsua käräjille sai odottaa yli 2 vuotta
*** Rekan alle ajosta pamahti ehdonalaista jonka koeaika meni umpeen joulukuussa 2013. Myös kortti oli kuivumassa 6kk. Tuomio tuli törkeästä liikenneturvallisuuden vaaratamisesta, vaaran aiheuttamisesta ja huumausaineen vaikutuksen alaisena ajosta eli ts. ratti. (Verestä löytyi pilveä jota olin poltellut kaksi kolme päivää ennen kolaria. Olin kuitenkin joulukuussa 2010 niin paskana henkisesti etten kyennyt lähtemään hämeeseen valittamaan syytteestä joten otin ratin vaikka sen olisin kyllä saanut ehkä pois)

"Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kultakerrosta saa
hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan"

@Haloo Helsinki - Vapaus Käteen Jää