maanantai, 20. kesäkuu 2016

Goodbye Vuodatus!

Tänne skrivaaminen loppuu sitten tähän viestiin. Olen lopen kyllästynyt Vuodatuksen päivitystahtiin koskien sivustoa, jota ei siis ole ollenkaan, ylläpitoon ei saa mitään kontaktia ja koko roska on ollut tuuliajoilla jo siitä asti, kun tänne elokuussa 2014 saavuin. Pitkä oli pinna, kun lähes 2 vuotta tätä taaperrusta jaksoi katsella ja aina vaan toivoa, että joku ottaa ohjat ja tälle aletaan jotain tekemään.

En ole ensimmäinen enkä takuulla viimeinen joka täältä muuttaa pois. Aika moni on kyllästynyt tähän touhuun. Niinpä jatkossa uusimmat blogipäivitykset tulee osoitteeseen www.helvetistataivaaseen.blogspot.fi

Tänne ei tule enää tämän jälkeen mitään, korkeintaan jos jotain kommenttia vielä tulee, niin niihin vastailen, mutta uutta matskua ei tule. Tekstit kuitenkin jää tänne elämään omaa elämäänsä. Kaiketi ne kannattaisi kopioida koneelle, koska ei voi tietää milloin tämä koko roska kuolee ja kaikki menee siinä sivussa sitten. No siinä onkin urakka, kun tätä ennen 126 blogipostausta tullut heitettyä. 310 kommenttia kertoo siitä, että on täällä jutun tynkääkin joissain kirjoituksissa ollut :)

Tässä vielä uusin kirjoitus koskien tätä muutosta = Blogi siirtyi tänne ja jatkossa Vuodatukseen ei enää tule mitään

Ps. Jos olet Twitter-palvelussa, laitahan seurantaan mun HT-tili (@fromhell2heav3n)

lauantai, 18. kesäkuu 2016

Vääristynyt miehuus pt. II - Identiteetti

Kirjoitin yhden henkilökohtaisimmista kirjoituksistani minusta itsestäni vajaa vuosi sitten, elokuun 31:s päivä vuonna 2015. Vääristynyt miehuus on luettavissa tuosta. Kirjoitus käsittää ennenkaikkea minua itseäni, ei sitä, mitä olen tehnyt. Nyt on aika palata tuohon ja kirjoittaa toinen osa. Tässä vaiheessa kirjoitusta en tiedä ollenkaan mitä tekstiä tähän tulee, tiedän vain sen ongelman ytimen; vääristyneen identiteetin.

Tajusin tämän noin viikko sitten, kun ajauduin lukemaan uudestaan myyntimenestyneen ex-Cannonball jäsenen Marko Lönnqvistin kirjasta tehdyn jutun maikkarin sivuilta. Sen voit lukea täältä.

Siellä on eräs väliotsikko joka aukaisi mun silmät, aukaisin sen ytimen, syyn siihen, miksi minä käyttäydyn ja ajattelen silleen, kun minä käyttäydyn ja ajattelen. Se väliotsikko kantaa nimeä Identiteetti voi muuttua. On nimittäin sellainen tukipalvelu olemassa kuin Aggredi, paikka jossa koitetaan muuttaa ihmisen vääristynyttä identiteettiä. Kyseinen tukipalvelu on ollut olemassa 10 vuotta ja rahoittajana toimii RAY. Se on suunnattu väkivaltarikollisille. Paikan vastaava työntekijä Petri Salakka sanoo mm näin (suoria lainauksia kirjoituksesta):

Suurin tavoite meillä on, että asiakkaan identiteetti muuttuu. Monet kantavat väkivaltarikollisen identiteettiä mukanaan

Jos on huumekauppiaan tai velanperijän identiteetti, niin ihminen myös käyttäytyy sen mukaisesti. Väkivaltarikollisen identiteettiin kuuluu käyttäytyä väkivaltaisesti.

Tämä on juuri se ongelma. Monet viranomaiset kantavat tätä asiakkaan identiteettiä myös pidempään kuin hän itse. Kun tilalle tulee vaikka opiskelijaidentiteetti, perheenisäidentiteetti tai työntekijän identiteetti, niin siihen ei enää väkivalta automaattisesti kuulu. Ihminen näkee itsensä sen ulkopuolelta ja samalla käyttäytyminen alkaa muuttua. Se on se tavoite, Salakka sanoo.

Aggredista on tehty taannoin iso, kolme vuotta kestänyt tutkimus, jonka mukaan peräti 75% lopettaa väkivaltarikokset tuon paikan ansiosta. Eli homma tuntuisi toimivan vallan mainiosti ja tuloksia tulee. Se on hyvä.

Nyt sen keksin

Mä rupesin tuon jutun luettuani miettimään, että perhana, nyt mä keksin syyn tälle ihmeelliselle ajattelumallille ja jopa toiminnalleni; mulla on joku opittu identiteetti jonka mukaan toimin niinkuin toimin. Eikä se ole ihme, itseasiassa sehän on täysin selkeä ja loogista, elinhän huume- ja rikosmaailmassa 17 vuotiaasta lähtien aina tuonne 28 vuotiaaksi asti. Se on 11v tuota maailmaa ja sen tuomaa toimintamallia. Kun 11v imee itseensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa, jossain vaiheessa alkaa itsekin toimimaan niin. Ja voisin melkein sanoa, että aika äkkiä omaksuin sen saman systeemin mitä muutkin teki. Piti tehdä rikoksia, vetää kamaa ja kaikkea muuta paskaa, muutenhan olisit ollut se joukosta poikkeava joka ei yhtään istu siihen maailmaan.

Ja sitten tuli pudotus ja iso pudotus olikin. Kun tammikuussa 2011 lopetin kaman käyttämisen ja jonkin verran aikaisemmin rikollisen toiminnan, putosin täysin tyhjään maailmaan missä ei ollut mitään tuttua ja turvallista. Kaikki oli uutta, ihan erilaista mitä olin aikaisemmin elämässäni tehnyt. Piti opiskella uusi elämä, mihin ei kuulunut huumeet ja rikokset. Se näemmä ottaa oman aikansa.

Ensimmäiset 3v tuosta lopetuksesta olin yksin, vain lähiomaiset lähellä. Ei muita ihmisiä, ei ihmissuhteita eikä -kontakteja. Eikä kukaan puuttunut tai tajunnut sitä, että mulla saattaa olla identiteetissä vähän tekemistä. Olin ollut 11v pikkurikollinen narkomaani, joka aina tilaisuuden tullen meni vähintään harmaalla alueella kaikessa elämässä.

criminalmindsskull.jpg

Kuva: ectweb.cs.depaul.edu

Niinpä, minä luulen, että minulla on joku rikollinen (?) identiteetti jäänyt päälle. Ja mitenpä sen saisi pois, kun kukaan ei ole ottanut sitä esille? Kun en itsekään tätä ole tajunnut kuin vasta viikko sitten. Koska mulla on edelleen tapana ajatella asioista, että väkivalta lopettaa vittuilun ja jos vaan mahdollista, niin mennään sieltä missä aita on matalin, olkoonkin sitten vaikka vähän harmaalla alueella liikkumista. Mä haluan tästä pois. Mä haluan, että tämä omaksuttu ja erittäin tiukassa olevan identiteetti puretaan minulta pois. Ja niin pian kuin ikinä mahdollista, ainakin aloittaa se työstäminen asian paranemisen suhteen.

images?q=tbn:ANd9GcQhrCGUHsavJbDFrebFOAe

Kuva: wallpaperswide.com

Aina olen sanonut, että minussa on kaksi puolta, toisiensa täydelliset vastakohdat. Siksi(kin) olen niin ristiriitainen ihminen mikä tulee esille perusarjessakin vähän väliä. Olen tiedostanut tämän itsestäni jo ajat sitten, varmasti yli 10 vuotta sitten. Minussa on se hyvä, kiltti, rauhallinen ja huomioon ottava puoli, joka on ainakin minusta se oikea minä. Mutta minussa on myös paha, väkivaltaisia ajatuksia vittuilijoita kohtaan ajatteleva, äkkipikainen, helposti kierroksia ottava puoli, joka heittelee tavaroita pitkin seiniä, kun vituttaa, mutta joka taas ainakin minun mielestä ei ole sitä oikeaa minää. Nämä kaksi voimakasta puolta hallitsee koko minuuttani. Aikalailla 50-50, riippuen tilanteesta, kuun asennosta ja päivän fiiliksestä.

Mitä tälle voi tehdä?

Luulen, että loppukuusta, kun tapaan psykiatrin, otan tämän esille. Ollaan muutenkin terapeutin kanssa puhuttu, että psykoterapia voisi olla se, millä minut saataisiin oikeasti kondikseen. Nyt olen näennäisesti, vaikka nykyelämän ongelmat ei ole mitään verrattuna entisaikojen ongelmiin tai siihen faktaan, että mikähän mahtaisi olla päivän kunto jos olisin edelleen narkomaani? No enpä olisi elossa ja vaikka olisinkin jollain ihmeellisellä tavalla, ei olisi tulevaa vaimoa näköpiirissä eikä Islaa. Eikä muutenkaan mitään sitä, mitä mulla on nyt. Niinkuin mun yksi hyvä kaveri sanoi joskus kevättalvella facebookissa; "Sami sä elät unelmaasi, sitä mistä monet vain haaveilee". Totta.

Niin siitä psykoterapiasta tarkemmin. Tuo vaihtoehto tuli esille tuossa jokin aika sitten terapiassa. Terapeutti sitä itse ehdotti ja olenhan minä tuota mahdollisuutta itsekin joskus miettinyt. Niinpä ostin ajatuksen välittömästi ja lähinnä sen takia on nyt psykiatrin luona käynti. Siellä puhutaan siitä ja sen ajankohdasta, mikä pitää olla erittäin oikea sillä psykoterapia vetää köysiin alussa joksin aikaa. Se on tiedossa ja siksikin sen aloittaminen pitää ajoittaa oikeaan saumaan. Ja pitää olla täysin varma, että haluaa siihen. No mä olen. Siinä käydään alussa tyyliin kolmen psykoterapeutin luona ja siitä sitten valkataan se itselle eniten sopiva. Sellainen, minkä kanssa synkkaa ja voi olla aidosti rento ja oma itsensä.

infograafi_psykoterapiaan_hakeutuminen.j

Kuva: mtkl.fi

Ajankohtaa olen miettinyt paljon. Syksyllä menen naimisiin, syksyllä alkaa (jos pääsen) kokemusasiantuntijakoulutus joka kestää ensi kevääseen saakka. Joko tämä aloitetaan häiden jälkeen riippumatta siitä, pääsenkö tuohon koulutukseen vai en tai sitten vasta ensi keväänä eli noin vuoden päästä. Tuo taas kuulostaa jo liian kaukaiselta, eli melkeinpä ei ole vaihtoehto. Sitä en tiedä miten nopeasti siihen voisi päästä, että tietysti jos sen pystyy aloittamaan hyvissä ajoin ennen syksyä, niin sitten se. Niin ehtii toipua häihin jne. Kun se alku on se kaikista raskain ja pahin, koska kaikki kaivellaan syntymästä saakka tähän päivään. Tulee paljon kotitehtäviä ja joutuu oikeasti miettimään, kuka minä olen ja miksi minä olen sellainen, kun olen. Ja ennenkaikkea sitä, mitä kaikkea on tapahtunutkaan. Mulla on ainakin yksi kaveri joka on vetänyt tuon läpi ja näin hänestä jo aikoja sitten, miten eläväinen ja iloinen, itsevarma ja vahva hän oli. Se on mulle se näyttö siitä, että psykoterapia toimii ihan oikeasti.

Niinpä toivon todella, että tuo alkaisi minulla ja se ajankohta on oikea + että sen avulla pääsisin tästä rikollisen identiteetistä pois. Voisi olla pikkaisen helpompaa tämä elämä sen jälkeen. Pari vuotta se vissiin ottaa ja siihen pitää sitoutua kunnolla. Alkuun on aika tiheästi niitä käyntejä jonka johdosta se paska nousee oikeasti pois harteilta, mutta on alussa pinnalla kokoajan ja siksi varmasti mieli on maassa.

keskiviikko, 15. kesäkuu 2016

Lukijalta: "Toivoa oli siitä, että hän pystyisi huumeet jättämään, mutta humeet ei jättäneet häntä..."

Kasvoin itse alkoholi "rikkaassa" perheessä jossa oli myös väkivaltaa. Muutin sijoitukseen isovanhempieni luo, jossa kasvoin kunnes lähdin omilleni. Siinä välissä äitini istui linnassa useamman vuoden... Käyden välillä siviilissä ja palaten uuden rikoksen kanssa kiven sisään.

women-in-jail-772x350.jpg

Kuvituskuva: http://www.sanjoseinside.com/2015/08/21/report-female-inmates-receive-limited-education-opportunities/

Jouduin elämään tiedon kanssa, että äitini oli narkomaani. En tiennyt mitä se on, mutta tiesin, että jotain pahaa ja sairasta se oli, kun siitä ei päässyt tai luulin enemmän, ettei siitä halunnut päästä eroon. 

Vuodet kuluivat... Kasvoin, opiskelin ja vietin normaalia aikaa työn ja kavereiden kanssa. Kun olin 20 vuotias, vierailin ensimmäistä kertaa kaupungissa mistä lähdin aikoinaan lapsena pois. Niillä reissuilla rakastuin, rakastuin niin palavasti, että muutin monen satojen kilometrien päästä pois rakkauden perään. Rakastuminen ei katso aikaa eikä paikkaa, mutta rakastuin narkomaaniin. 

Seurustelimme, vietimme aikaa... Muutimme yhteen, kunnes aloin tajuamaan kuka/mikä suhteessa ohjaa toista osapuolta. Se oli huume. Itse en ikinä ollut huumeita käyttänyt, joten tämän seurustelu suhteen aikana näin mitä se on ja mitä se tekee. Näin vieroitusoireet... Näin horkat ja epätoivon mikä ohjasi käyttäjää asenteella "hinnalla millä hyvänsä". Näin mitä kaikkea yksi pieni paska ihmisen kropassa ja elämässä saa aikaan.

14600209261.jpg

Kuvituskuva: http://awdnews.com/society/why-are-heroin,-cocaine-and-other-drugs-really-illegal-we-must-never-forget-the-answers

En voi laskea kyynelten ja pahan olon määrää mitä sana huume toi. Olin onnellinen, mutta myös surullinen. Tunsin toivoa, kun hän lähti katkolle oikeasti yrittämään... Tunsin surua ja pelkoa, kun retkahduksia tuli. Valehtelua ja vetämisen peittämistä... Loppujen lopuksi meillä oli vielä kuitenkin rakkaus. Ja se rakkaus sai aikaan meidän kauniin lapsen. 

En unohda ikinä niitä tunteita mitä oli, kun saimme lapsemme syliin. Näin myös tuoreen isän rakkauden mitä se oli, kun sai pienen oman lapsen ihoa vasten. Kävimme läpi tunteita naurusta itkuun.

fatherbaby2.jpg

Kuvituskuva: http://www.lifenews.com/2015/03/31/fathers-heartbreaking-letter-to-his-disabled-unborn-baby-i-will-love-you-no-matter-what

Kunnes oli aika palata arkeen...

Moni varmana tietää kuinka raskasta on pienen lapsen kanssa arki kotona. En tiedä moniko osaa kuvitella millaista se on, kun toinen vanhemmista on narkomaani... Toivoa oli siitä, että hän pystyisi huumeet jättämään... Mutta humeet ei jättäneet häntä... Tulimme suhteessa siihen pisteeseen, että piti lähteä eri teille. 

Halusin, että hän pystyisi huumeet jättämään... Näkisin, että elämällä on joku toinen suunta. Mutta ei... Me kaikki pelkäämme narkomaanien kanssa sitä lopullisuutta mitä ne huumeet saa aikaan.

Ja niin kävi myös meillä...

Lapsen isän äitI ilmoitti, että lapseni isä on joutunut sairaalaan teholle. Tilanne sai kamalan huolen aikaan, mutta toiveen, että hän selviää... Kunnes sain puhelun aamulla, että haluatko tulla hyvästelemään lapsesi isän. Maailma romahti... Miten nykyään ei pystytä pelastamaan ihmistä?
 

3551085.jpg

Kuva: www.uusisuomi.fi

Sairaalassa meitä odotti lohduton näky... Koneet, letkut... Lääkäri joka ei anna toivoa. Hänen äiti sängyn vierellä shokissa ja silmät täynnä kyyneliä. Lapseni isä makaamassa sängyllä... Vain koneet pitivät hengissä. Ilman, että hän tiesi enää tästä maailmasta mitään. 

Täytyi sanoa ne viimeiset sanat... Kun hänet päästettiin täältä pois. En ikinä tiennyt, että jouduin näkemään vierestä, kun miehen äiti hyvästelee lapsensa... Se repi viimeiset palaset sydämestä irti. Ja kaiken takana oli huume! Sen takia äiti hyvästeli 24 vuotiaan poikansa, minä pienen lapseni isän... Toinen hyvästeli ystävän, toinen sukulaisensa. Sairaalasta ulos tullessa oli kaunis sää. Aurinko paistoi ja kuului lintujen laulu. Kevät oli tullut. Vaikea oli tajuta, että maailma ei pysähdy, kun meillä meidän maailma pysähtyy, vaan se jatkaa kulkua... Shokki oli suuri. Niin vietimme uurnan laskun ja hautajaiset... Monet illat itkien ja miettien miksi. Mutta vastauksen siihen saa ja se on huume...

Kuolemasta on jo kaksi vuotta. Silti se tuntuu melkein samalta. Kevät, joka tuo jokaiselle jotain ihanaa, tuo itselle surullisen olon... Mutta uskon, että tämän asian kanssa oppii elämään.

Hän joka poistui, ei jättänyt meitä tänne yksin, hän jätti osan itseään eli lapsemme. Pieni ihminen, joka antaa elämälle merkityksen ♡

Huume on helvetti, jokainen joka päättää kokeilla, tulisi tietää mitä se pahimmillaan on ja mihin se useasti päättyy, mitä se aiheuttaa ja miten raskas lähimmäisten on nähdä hidas kuolema vierestä. Huume syö pala palalta, kunnes mitään ei ole jäljellä...

Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan asioita mitä huumeet tuo... Ei lähellä eikä kaukana. 

Meillä on tämä yksi elämä ja meidän pitää arvostaa sitä sellaisenaan ♡

bed07363c1cf54fa23aa2c5fda2e37cc.jpg

Kuva: https://www.pinterest.com/amjimpressions/grave-garden/

Niin teen minäkin, vaikka olen yksi niistä äideistä, jotka isänpäivänä koristelee lapsen isän hautaa kukilla ja kynttilöillä.

Kirjoitan tämän nimettömänä, koska haluan tuoda asian omasta näkökulmasta esille. Pahoittelen jos teksti on sekava. Kirjoittaessa käy läpi tunteita, ettei edes huomaa jos virheitä tulee. Kiitos sinulle, kun olet ottanut tällaisen asian esille. Toivotaan, että joku tarina pistää ihmisiä ajattelemaan :)

Bloggaajan huomio

Tarina kosketti mua tosi syvältä. Pääsin kiinni niihin tunteisiin, mitä kirjoittaja kävi kirjoituksen aikana läpi. Tai ainakin luulen päässeeni, pahalta ainakin tuntui. Ja surulliselta. Kirjoittaja toi hyvin tunnepuolen esiin ja toivottavasti lukijat saa siitä kiinni. Olen oikeastaan aika sanaton tämän edessä, en voi muuta kuin ottaa osaa suruun ja toivottaa ja lähettää paljon voimia tulevaisuuteen ja arkeen sekä elämään. Tämä tarina jotenkin repi riipaisevasti sydäntä rikki, tuntui pahalta, todella pahalta. Kosketti ja syvältä koskettikin. Onneksi osa hänestä jäi tänne meidän ihmisten keskuuteen eli lapsensa. Kaiken ikävän keskeltä löytyy siis jotain hyvääkin.

Jakakaa ja tykätkää ihmiset tästä, niin kirjoitus leviää mahdollisimman pitkälle.

Tämä tarina ansaitsee huomion, menehtyneen miehen, isän, muistolle. 

tiistai, 14. kesäkuu 2016

SSRI-lääkkeen alasajosta...

..On meinaan helpommin sanottu kuin tehty. Ajankohta kohtuu paska, koska lomalle lähdettiin sunnuntaina. Lääke on nimeltään Citalopram (linkki vie wikipedia-artikkeliin) ja mulla (onneksi ) annos minimaalinen eli 10mg/päivässä. Olen vetänyt tätä alkuvuodesta 2011 lähtien eli käytännössä lähes yhtä kauan kuin oon ollut ilman huumeita. Muistan se tilanteen, kun Joensuun Rantakylän tk:lle menin valittamaan pelkotiloista ihmisten ilmoilla olemisesta kuten kaupoissa jne. Omissa toiveissa oli pamit tms bentzolääkkeet. Jälkeen päin on helppo todeta, että onneksi en bentzoja saanut, mutta nämä SSRI-lääkkeet ne vasta myrkkyjä onkin. Alunperin mulla oli 2x10mg tuota lääkettä, mutta jonkin lääkäreiden sekoilujen ansioista se tippui puoleen. Yks kerta vaan lääkettä haettuani siinä luki kerran päivässä 10mg tabletti. Olin silloin muutenkin sekaisin kuin mikä (vaikka olin selvinpäin, siis ilman huumeita yms), enkä tuosta jaksanut soittaa lääkärille ja silloin tuon pudotuksen jälkeiset reflat kulki siinä sivussa huumereflojen ym paskana olemisien lomassa, enkä siis tajunnut, että osasyyllinen vielä huonompaan oloon oli tuo lääkkeiden tiputus puoleen.

Nyt kun olen ollut ilman tuota lääkettä pe - tämä päivä eli viides päivä menossa niin edelleen sekavuutta ja hermojen kireyttä ilmassa. Jälkimmäinen alkaa jo helpottaa, mutta tämä sekavuus on perseestä. Hermopinne repeää jos esim. heti aamusta on meteliä ym jatkuvaa kyselyä ties mistä. En muutenkaan ole aamuihmisiä ja haluan pyhittää se heräämisen päivään rauhassa olemiseen. Vaikka olen puhelias ja sosiaalinen, olen sille ihmiselle täydellinen vastakohta aamulla. Ne ensimmäiset 1-2 tuntia on sitä kriittisintä aikaa, etenkin eka tunti. Hermot meinaa mennä aika pienistäkin, mutta osasyyllinen tuohon on epävarmuus itsestä, joka taas johtuu tuosta sekavuudesta. On meinaan kohtuu vittumainen olo, kun päässä pyörii ja heittää. Tällä hetkellä ei yhtään luota itseensä tuon takia.

674px-Citalopram_neuraxpharm_10mg_schach

Suurinpiirtein tämmöinen se oma pakettiin oli. Kuva: http://www.dropshiprx365.com/product/anti-depressant/citalopram-dropshipper/

Toivottavasti tämä olo helpottuu pian. Oma mutu asiasta on, että viikossa pitäisi jo pahin mennä ohi ja kahdessa viikossa on jo kuivilla vesillä. Eka päivä ilman oli äärimmäisen vittumaista, niin siihen nähden olo paljon parempi jo. Tosin ihan alkuun ei ollut sekavuutta ollenkaan. Tuli vasta lauantaina tai sunnuntaina.

Ajankohdasta vielä. Torstaina, kun söin aamulla vikan, ajattelin, että pe käyn hakemassa uuden paketin. Tuli pe, ajattelin, että perhana kokeillaan selvitä. Lääkkeen saa kuitenkin haettua heti, jos tilanne oikeasti vaatii sen. Pari vuotta sitten koitin viimeksi tiputtaa tämän pois, silloin ei onnistunut, mutta silloin kuumottelin kaikilla viekoila itseäni jo ennakkoon. Niinpä silloin taisin psyykata itseni jo valmiiksi huonoihin oloihin. Nyt tilanne on eri. Ei mitään alkukuumotuksia, ei kuumotuksia muutenkaan eikä mitään "katsonpa netistä mitä vieroitusoireita voi tulla". Olen vain pikaisesti tarkistanut, että johtuuko vitutus ja sekavuus tästä. Ai niin ja tulihan mulla jotain ihme sähköiskuja sunnuntaina autolla ajaessa, niin tuohon oikeaan ranteeseen. Piinasi jonkun tunnin tai päälle ja sitten loppui yhtä yllättäen, kun tulikin. Tätä en ole tarkistanut, mutta olen kyllä kuullut, että kun jengi tiputtaa SSRI-lääkkeitä veke, niin jopa päähän saattaa tulla sähköiskuja.

Mutta mä päätin jo päiviä sitten, että tästä selvitään ja tämä onnistuu. Oon selvinnyt rekan alta ja huumeista, selviän tästäkin. Ainakin asenne ja suhtautuminen tilanteeseen on eri kuin pari vuotta sitten. Sillon en varmaan ollut vaan valmis tähän, nyt olen.

Kuulisin mielelläni lukijoilta omista kokemuksista, miten onnistui vai onnistuiko? SSRI-lääkkeet on joka tapauksessa aika vittumaisia lääkkeitä pudottaa pois, mutta ei mahdottomia. 

sunnuntai, 12. kesäkuu 2016

Nuoren lukijan kertomus: Hain hyväksyntää vetämällä huumeita

Haluan jakaa nuorena oman tarinani ja olla varoittava esimerkki muille saman ikäisille.

Elikkäs olin 14 kun tapasin maailman ihanimman ihmisen. Mulla oli valmiiksi mielenterveyden kanssa ongelmia ja hain hyväksyntää. Tämä maailman ihanin ihminen oli täysi-ikäinen ja vaikutti ensisilmäyksellä minun pelastajaltani. No hän käytti paljon alkoholia, se ei minua haitannut ja ajattelin nalkuttamisen sijaan itsekkin juoda. No se ajoi pahaa oloani pois. Halusin kuitenkin olla vain enemmän ja enemmän sekaisin. Tuli elokuu ja syntymäpäiväni. Minun 15 vuotispäivästäni tuli yhtäkkiä koko elämäni muuttava päivä.

Silloin sen aikainen poikaystäväni toi asuntoonsa, jossa juhlimme, niin pilveä. Minulla oli ollut selkävaivoja ja se vaikutti myös jalkoihin. Kärsin kivuista ja halusin jotain särkylääkettä. Tämä herra kääri minulle jointin ja sanoi "polta se ja kaikki muuttuu paremmaksi". Itkin kivuista joten sorruin siihen. Sen jälkeen kyllä naurattikin ja olin iloisempi, kuin koskaan. Halusin tätä vielä lisää. Jatkoin seurustelua. Se suhde olikin portti helvettiin. Paras kaverini alkoi seurustella poikaystävän hyvän kaverin kanssa ja tämä toi mukaan vahvemmat aineet; amfetamiinin ja ekstaasin. Sanoin etten halua kokeilla, mutta tämä parhaan kaverin poikaystävä sanoi "ota nappi, elä nuoruutes ja kas: unohdat murhees".

ex.jpg

Essonappi. Kuva: fuggosegek.blog.hu

Ja pääni sisälle tuli ajatus, että ei kai se kerta ketään tapa. No siinä sitten puolitimme esson parhaan kaverini kanssa. Katsoin itseäni peilistä ja silmät olivat mustat kuin yö. Kiljaisin ja olin vähällä pillahtaa itkuun. Mutten halunnut itkeä, olihan sentään kaverini syntymäpäivä. No juhlimme vaikka sisälläni ääni huusi "mitä sä teet?!" Muut menivät nukkumaan. Minä menin ulos tupakalle. Minulla oli aivan hirveä olo. Itkin ja tärisin, olin kalpea ja hengitykseni oli voimakas. Lähdin kävelemään, ajattelin sen auttavan. Ei se auttanut, kävelin tunnin ajan ja kaikki ympärilläni oli mustaa. En oikeestaan muista niitä maisemia, kunnes saavuin läheisen rannan laiturille. Katsoin sitä aukeaa ja auringon nousua. Mulla oli paha olo. Olin pettänyt minun vanhempani ja sisarukset. En siltikään lähtenyt suhteesta. Menin asuntoon takaisin ja heti nenäni eteen lykättiin amfetamiinia. Olin valmiiksi paskana joten en välittänyt ja vedin viivat nenään. Menin kotiin myöhään illalla ja suoraan nukkumaan. Aamulla heräsin todella tokkurassa. Kalpeana ja silmät punaisena. En ollut syönyt pariin päivään ja oli kyllä vähän nälkäkin. En siltikään nähnyt ongelmaa...

Oli tulossa viikonloppu ja oli tarkoitus mennä tän mun parhaan kaverin kanssa mun vaarille. No ajateltiin käydä ensin kaupassa sen aikasen poikaystävän kanssa. No hän sitten jäi pöllimisestä kiinni ja olin raivon partaalla. En vieläkään jättänyt häntä. Vaarilla ollessamme huomasin kurkkuni turvonneen ja minulla oli tulehdusarvot korkealla. Kuumetta oli 40 astetta. Lähdimme päivystykseen ja kurkussani oli molemmin puolin mätäpaiseet. Ne piti leikata, joten suuntana oli seuraavana aamuna sairaala. Leikkauksen jälkeen minulle määrättiin panacodin poretabletit lievittämään kipua. Jes! Taas jotain jolla mennä sekaisin. Vetelin panacodeja 6-7 tablettia jos halusin olla sekasin. Kunnes tuli polttava tunne vatsaan ja itkin kouristelevaa kipua. Oli pakko oksentaa panacodit ulos. Se helpotti, mutta tätä kouristelua jatkui yön yli. Aamulla tajusin, että tabletit ovat loppu ja aloin itkemään ja tärisemään. Olin tällöin poikaystävälläni. Ojensin hänelle 30€ ja sanoin, että tuo pilveä ja pameja. Sain ne ja rauhotuin. No sitten pidimme kaikki kuukauden taukoa aineista.

sf0a01f1.jpg

Amfetamiinia useampi viiva. Kuva: www.tb.no

Oli jo lokakuu ja taas taloon tuotiin pilveä ja amfetamiinia. Olin onnessani. Saan taas pääni sekaisin. Minun piti kuitenkin käydä kotona. Tuli riitaa äidin kanssa ja kävimme toistemme kimppuun. Löin omaa äitiäni. Se muisto kalvaa vieläkin ja tekisin mitä tahansa, että saisin sen pois. Äidin ja minun välini huononivat. No silloin en välittänyt vaan menin takaisin vetämään aineita. Yhtäkkiä tuli marraskuu ja TET (työelämään tutustumis) jakso oli edessä. Olin sen 2 viikkoa isän työpaikalla apukuskina kuljetusfirmassa. Silloin olin toisella paikkakunnalla ja poikaystäväni soitteli joka aamu. Onneksi tein yövuoroa ja nukuin päivät. Poikaystäväni kämppään oli murtauduttu ja se oli viimeinen pisara. En vastannut enää hänelle. Olin vapaan viikonloppuni mummilla, isän äidillä, joka myös asuu eri paikkakunnalla. Kuitenkin samalla kuin isä. Joimme viiniä ja mummi sanoi, että on ylpeä etten ole koskaan tehnyt mitään tyhmää. Se mursi minut ja kerroin huumesekoiluistani. Minulle oli tulossa pikkuveli pian ja tälläisen siskon hän saisi. Mummi hyväksyi asian, mutta näin hänen tuskansa. Hän meni koiran kanssa ulos ja oli poissa yli tunnin. Kun mummi tuli takaisin, hän teki iltapalaa minulle ja papalle ja meni nukkumaan. Yöllä kun menin vessaan, kuulin molempien itkevän. Sitten isä soitti, että äitipuoleni on menossa synnyttämään. Pikkuveljeni syntyi, mutta joutui keskoskaappiin. Pelkäsin niin paljon, että se lahja jota olen odottanut yli 10 vuotta, menehtyisi. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja jättää tämän poikaystäväni. Muutama kuukausi tämän jälkeen otin sosiaaliviranomaisiin yhteyttä ja pyysin apua minun ja äidin väleihin. Nyt olemme edelleen kaikki sossujen kynsissä ja vanhemmat ovat väsyneitä ja luottamus on mennyt. Tekisin mitä vain, että saisin rakkaan perheeni takaisin. Isän, äidin ja muut läheiset. Minulla on sisaruksia ja unelma päästä logistiikalle. Ne pitävät mua pinnalla. Hain apua mielenterveysongelmiini ja elämä näyttää jo valoa. Siltikin välit ovat huonossa kunnossa läheisiin. Ja kohta tuosta ensimmäisestä kokeilusta on vuosi.

Olen silti ollut 4kk ilman mitään ainetta ja ylpeä itsestäni, vaikka läheiset ovat unohtaneet minua kannustaa.

Kirjoittaja halusi pysyä nimettömänä

____________________________________________________________________________________________________

Bloggaajan huomio:

Toivon todella, että kirjoittaja saa elämänsä kuntoon ja alku on ainakin jo lupaava. Vielä olisi pelastettavissa hieno ja arvokas elämä, mitään peruuttamatonta ei ole vielä tapahtunut. Välit on varmasti vielä tovin huonot ja viileät, mutta se kuuluisa - ja paras lääke - kyllä auttaa, eli aika. Ajan kulku voi olla hidasta ja tuskaa, mutta se tekee koko ajan töitä, sellaista näkymätöntä työtä. Toivon myös, että tämä kirjoitus tavottaisi ennenkaikkea kaikki nuoret, myös he joilla ei ole edes mielenkiintoa huumeisiin, mutta eritoten he, joilla sitä mielenkiintoa yms löytyy. Niinkuin kirjoittaja heti alussa kertoo; hän toivoo tämän toimivan varoittavana esimerkkinä. Ja huomioikaan myös tuo huumeiden vetämiseen kulunut aika; paljoa siihen ei tarvita, että elämän saa solmuun.

Pyyntöni kaikille lukijoille on, että tykätkää ja jakakaa tätä kirjoitusta. Se toimii siten parhaiten ennaltaehkäisevänä, etenkin nuorten parissa ja juuri siinä ikäryhmässä se suurin duuni meillä on edessä.

Kiitos kirjoittajalle rohkeasta kirjoituksesta ja muista, mulle voit aina, kellonajasta riippumatta, laittaa viestiä jos ahdistus tms käy liian voimakkaaksi. Mä en sua tuomitse eikä toivottavasti kukaan muukaan. Teit virheen, mutta olet elossa. Olet ottamassa virheestä opiksesi, siitä kertoo mm. tämä halu kirjoittaa kokemuksista julkisesti sekä se, että haluat tällä kirjoituksella auttaa muita. Kiitos!